»Huomaan kyllä mihin pyrit todisteluillasi», sanoi Hermione; »tahdot saada minut väittämään, etteivät uhrit ole verisiä, ja sitten sanoisit, että Pyrrhoksen teko johtui uskonnollisesta syystä ja ettei hän sen vuoksi ollut raaka. No niin, minä olen kerrassaan sitä mieltä, että meidän alttareillamme tapahtuu raakoja asioita — meidän olisi pitänyt kehittyä niistä pois jo kauan sitten samoin kuin olemme kehittyneet ihmisuhrien tasolta.»
»Monet ihmiset ovat samaa mieltä», sanoi Helena. »Mutta jos me surmaamme lampaan ravinnoksemme, tiedän, ettei ennakkoluulosi laisinkaan estä sinua syömästä sitä. Jos mielestäsi päivällisateriaksi valmistettu liha on raakalaisuutta, onnistuu sinun hyvin salata käsityskantasi.»
»Kuinka typerää tuo onkaan, äiti! Tietysti me syömme lihaa. Miksi emme söisi?»
»Lampailla voisi olla jotakin sitä vastaan», sanoi Helena, »mutta minulla ei ole. Teki vain mieleni tietää missä suhteessa tunsit omantuntosi rauhalliseksi murhaan nähden. Nyt ymmärrän. Uskonnollisessa tarkoituksessa surmattu eläin herättää sinussa sääliä, mutta pöydältäsi tarjoiltuna se vain täyttää tarkoituksensa ravintonasi.»
»Minun on mahdotonta seurata ajatuksenjuoksuasi silloin kuin olet leikillinen. Kuinka minun oikein pitää ymmärtää sanasi? Hyväksytkö ihmisuhrit? Oliko mielestäsi oikein surmata nuo kaksi tyttöä?»
»Minä en olisi heitä surmannut», sanoi Helena, »mutta sodassa uhrataan miehiä ja naisia suorastaan uskonnollisessa merkityksessä niiden jumalaisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, joihin sota ihmisten mielestä tähtää. En tiedä onko heille hyväksi vai pahaksi, että joutuvat uhreiksi. Kukaan ei tiedä sitä. Mutta harvat panevat vastaan. Jos on oikein uhrata ihmisiä sodassa, en ymmärrä mitä sinulla voi olla alttareita vastaan. Jos valitat noiden tyttöjen uhraamista, niin valitat sitä vain siksi, että he eivät saaneet elää vielä joitakin vuosia lisää. Sinä et tiedä millaisia nuo ylimääräiset vuodet olisivat olleet. Jos ne olisivat tulleet tapauksettomiksi — nimittäin sisällisesti — jos ne eivät olisi merkinneet mitään muuta kuin epätodellista ja tarkoituksetonta hengittämistä ja aterioimista ja nukkumista ilman minkäänlaista elämäntuntoa, niin silloin ehkä oli heille parempi saada muutamina harvoina tunteina kokea monta syvää ja voimakasta elämystä. Älä kuvittele minun olevan sinun inhimillisyysharrastuksiasi vastaan, Hermione. Vertaan vain äsken mainitsemaasi kahta tyttöä, jotka tosin murhattiin raa'asti, itseeni, joka olen menettänyt monta elämän kiihkeää ja haltioitunutta hetkeä, niinkuin jo sanoin sinulle.»
»Et suinkaan tarkoita toivoneesi, että isä olisi surmannut sinut?» sanoi Hermione.
»Se tuotti minulle pettymyksen», sanoi Helena. »Ei, en toivonut kuolemaa, mutta toivoin edes saavani tuntea elämän kauhuja — ja sitten isäsi muuttuikin inhimilliseksi, niinkuin sinä asian ymmärrät, ja minä käsitän, että odotettavissa oli enää vain entistäkin yksitoikkoisempia vuosia, että hitaasti hiipivä vanhuus valtaisi meidän laimeat sydämemme — jollen voisi löytää itselleni kaunista onnea koettamalla ohjata sinut käsiksi todelliseen elämään. Olen jo puhunut kylliksi, eikä kannata enää toistella samoja sanoja, mutta jos sinä tuntisit samanlaista elämänkiihkoa kuin minä — ja vieläkin suurempaa, koska sitä on ehkäisty — niin ottaisit Pyrrhoksen, vaikka hän näyttäisikin häikäilemättömältä ja raa'alta, etkä tuota varovaista ja vaaratonta serkkuasi.»
»Niin sinä tekisit, mutta minä en», sanoi Hermione. »En tarkoita yksinomaan surmaamista. Hän on vienyt naisia mukanaan orjina, ja hänellä on vanhanaikainen käsitys sankarin oikeuksista valloittamiinsa naisiin nähden. Väitetään, että Agamemnon on tuonut Kassandran tullessaan, ja sinä sanoit itse minulle pelkääväsi, että Klytaimnestra olisi mustasukkainen. Tietysti hän on, vaikka olenkin varma siitä, ettei Kassandra merkitse sedälleni mitään. Orestes on varma siitä, ettei Agamemnon välitä tytöstä enempää. Mutta Pyrrhos elää yhdessä Andromakhen, Hektorin lesken kanssa ja luultavasti niiden toistenkin naisten kanssa, joita hän otti vangiksi Troijassa. Sen laatuinen sankari hän on, ja minä sanon, että hän on raakalainen ja jäljessä ajastaan. Orestes näkee nämä asiat samassa valossa kuin minäkin, ja minun käsitykseni mukaan useimmat meidän ikäisemme ihmiset ajattelevat samoin kuin me. En tosiaankaan ymmärtänyt kuinka vanhentuneita ja sovinnaisia muutamat mielipiteesi ovat, äiti, ennenkuin aloit tyrkyttää Pyrrhosta minulle. Voin helposti kuvitella itseni yhdeksi lisäkappaleeksi hänen suuressa laumassaan — ja lapseni jonakin kauniina päivänä leikkimässä iloisesti Andromakhen lasten kanssa!»
»Olet taas oikeassa», sanoi Helena, »osittain oikeassa. Mutta se osa, jota sinä et näe, on koko jutun tärkein kohta. Minua epäilyttää keskustella tästä enää kauemmin sinun kanssasi, Hermione, sillä vaikka voinkin puhua avomielisesti mistä asiasta tahansa, on kuitenkin olemassa sellaisia seikkoja, joista mieluummin olisin puhumatta, ellen niistä keskustelemalla hyödyttäisi sinua. Tämä on kenties viimeinen kerta, jolloin juttelemme näistä asioista. Olen sanonut kaikki mitä olen voinut ja kertonut kaikki mitä olen tietänyt. Tai melkein kaikki. Nyt kerron loputkin. Sinä haluaisit saada miehesi yksinomaan itseäsi varten. Niin haluaisi jokainen nainen, joka rakastaa — ja miehillä on sama tunne naisten suhteen. Rakkaus on hyvin tarkka omistusoikeudesta. Mutta sinä astut askeleen pitemmälle samoin kuin olen huomannut toistenkin ikätovereittesi tekevän ja vaadit, ettei miehesi ole koskaan saanut pitää kenestäkään toisesta. Olen vakuutettu siitä, ettei Orestes voisi tuntea oloaan varmaksi sellaisen vaimon seurassa, joka olisi aikaisemmin menettänyt sydämensä toiselle. Mutta se on kaikki typerää. Jos maailma nojautuisi tuollaiseen elämänkäsitykseen, niin joutuisivat rakastavaiset monenlaiseen onnettomuuteen — kaikenlaiseen teeskentelyyn ja synkkiin salaisuuksiin ja perhehuoliin. Tässä taas tulee eteemme sinun käsityksesi kohtalon määräämistä aviopareista, mutta tyhmemmässä muodossa. Selväähän on, että kun kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan — tai varmempaa on sanoa, niin kauan kuin he rakastavat toinen toistaan — ei heillä ole minkäänlaista käsitystä muista ihmisistä. Siinä merkityksessä täytyykin omistaa rakastettunsa aivan yksin. En mitenkään soisi sinun menevän naimisiin Pyrrhoksen kanssa, ellet rakastaisi häntä kiihkeästi ja hän sinua. Mutta usko minua, Hermione — se mies, joka voi tehdä naisen onnellisimmaksi, on se, joka on voinut rakastaa monta naista ja elänytkin heidän muutamain kanssa, niinkuin Pyrrhos ehkä on elänyt, ja joka lopulta pyhittää rakkautensa yhdelle ainoalle. Sinun käsityksesi mukaan olisi paras mies sellainen, joka ei ole koskaan ennen rakastanut. Mielipiteesi on väärä. Saat huomata, että sen laatuinen mies on usein kykenemätön rakastamaan ketään kovinkaan paljon… Varmaankin pidät tätä elämänviisauttani epäsiveellisenä.»