"Kymmenen shillinkiä!" huudahti kattilanpaikkaaja. "Minulla ei ole edes kymmentä penniä."
"No sitten saat luovuttaa vasarasi ja työkalulaukkusi", sanoi isäntä.
"Mitä!" huusi Sly, "vasarani ja aseeni! Miten sitten ansaitsen toimeentuloni?"
"Olisit aprikoinut sitä asiaa ennen kuin teit velkaa", vastasi toinen.
Kattilanpaikkaaja huusi, riehui ja raivosi. Hän oli ylen raivostunut tuolle sävyisälle punapukuiselle vieraalle; hän uhkaili majatalonpitäjää; hän vannoi manuuttavansa heidät oikeuteen.
"Hyvä on", sanoi isäntä, "mutta oikeus taitaa olla minun puolellani. Sinä juopottelet täällä rosvon seurassa, ja kun tämä livistää, sinä yrität pettää minua laskun suorituksessa. Luulenpa, että oikeudella on jotakin sanomista sinulle siitä asiasta."
Kattilanpaikkaaja käsitti isännän puheen todeksi ja ymmärsi, että hänen oli paras koettaa hyvällä selvitä tästä rumasta jutusta. Hän siis luopui vasarastaan ja työkaluistaan, otti ison omenapuisen sauvansa ja lähti "Kuninkaallisesta Hirvestä" niin alakuloisena kuin kattilanpaikkaaja ikinä olla saattaa.
"Saisinpa vain käsiini tuon punapukuisen roiston!" jutteli hän itsekseen ja heilutteli uhkaavasti isoa sauvaansa päänsä ympäri; "kyllä pehmittäisin hänen selkänsä, senkin kirottu konna."
Kun kattilanpaikkaaja tuli majatalosta, riensi hän kiireesti tietä pitkin ja sattui onnekseen valitsemaan saman tien, jota Robin asteli. Sillä ennen kuin Sly vielä oli kulkenut mailiakaan, hän näki eräässä polun mutkassa kirkkaan värivälähdyksen ja kohta sen jälkeen punapukuisen muukalaisen seisovan tähyämässä hirvilaumaa. Sly ryntäsi täyttä vauhtia eteenpäin, huutaen uhkauksiaan ja vaatien punapukuista miestä odottamaan.
Robin pyörähti oitis päin ja hymyili vihaisen kattilanpaikkaajan havaitessaan.