Robinin lähdettyä oli kohtalo pidellyt ankarasti Marianiakin. Hänen vanhempansa kuolivat, ystävät osoittautuivat epäluotettaviksi ja hänen sydämensä kaipasi usein lapsuuden ystävää — urheaa, pelotonta Robin Hoodia. Pitkään aikaan hän ei tiennyt, missä tämä oli, mutta lopulta hänen nimensä kajahteli kautta Pohjois-Englannin, ja Marian älysi, että hänen entisestä ystävästään oli tullut kuuluisa henkipatto, jonka rohkeista uroteoista laulajat lauloivat ja josta miehet iltanuotion ääressä keskustelivat. Vihdoin yksinäinen ja ystävätön Marian päätti lähteä etsimään Robinia Sherwoodin metsästä nähdäkseen, muistiko tämä vielä heidän lapsuutensa entiset onnelliset ajat. Mutta hän tiesi, että yksinäisen naisen oli turvatonta kierrellä maata, ja sen tähden hän pukeutui nuorukaiseksi, otti jousen ja viinen, miekan ja kilven ja näin varustautuneena ja naamioituna lähti Robinia etsimään. Hän saapui lopulta ison metsän reunamalle, ja heti mahtavien tammien varjoon päästyään hän alkoi innokkaasti katsella, näkyisikö metsän asukasta, joka voisi neuvoa hänet entisen ystävän olinpaikalle.
Sattui niin, että Robin samana aamuna oli lähtenyt yksin liikkeelle kuulostamaan uutisia. Hän oli naamioinut itsensä hyvin huolellisesti, sillä hänen kohtalonsa olisi varma, jos hän joutuisi metsänvartijain kynsiin. Sheriffi oli vihasta raivoissaan siitä oveluudesta, jolla Robin oli hänet pettänyt ja pelastanut lesken pojat, ja hän oli antanut määräyksen, että kiinni saataessa oli jokainen henkipatto surmattava, minkäänlainen armo ei tulisi kysymykseen.
Robin lähti siis liikkeelle harmaaseen, repaleiseen sarkapukuun pukeutuneena, päässä iso hattu, joka peitti kasvot, vasemman silmän yläpuolella tavattoman iso laastaritilkku sekä hartioille huolettomasti viskattu ryysyinen viitta. Hän oli astellut runsaan tunnin verran, kun näki siististi pukeutuneen nuoren miehen tulevan tietä pitkin vastaansa. Rob astui heti tiepuoleen pensaan varjoon varmistautuakseen siitä, että nuorukainen oli yksin. Hänen oli näihin aikoihin viisainta olla varuillaan, sillä hänen vihollisensa olivat sekä lukuisat että raivosta suunniltaan. Aina vieraan nähdessään hän epäili ansaa tai sotajuonta. Mutta nuorukainen asteli tasaisesti tietä edelleen ja tuntui olevan yksin. Juuri kun hän oli menemässä sen pensaan ohi, jonka suojassa Robin seisoi, tämä hypähti esille ja komensi hänet pysähtymään.
"Kuka olet ja mitä haet Sherwoodista?" kysyi Robin Hood.
Vieras oli Marian Neito, ja hän katsahti Robiniin, mutta ei kuolemakseen aavistanut, että hänen entinen ystävänsä seisoi hänen edessään tuon villin raakalaismiehen hahmossa. Hän piti miestä hurjana maantierosvona, joka ehkä halusi rosvota hänet, ja hän hypähti hiukan taaksepäin ja tarttui miekkaansa.
"Tuo ei ole Robinin miehiä", mietti Marian Neito. "Se on joku kulkurirosvo, jota minun on paras kohdella ylpeästi, muuten olen hukassa." Hän sanoi sen tähden: "Väisty tieltäni, mies, ja anna minun jatkaa matkaani, minulla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi."
"Niinkö, mutta entäpä jos minulla on jotakin tekemistä sinun kanssasi", vastasi ryysyinen vieras. "Sano miksi ja minne olet metsän kautta menossa, muuten minun on pakko käännyttää sinut takaisin."
"Käännyttää minut takaisin", sanoi nuorukainen. "Sitä sinä, hävytön konna, et ikinä tee. Älä pakota minua paljastamaan miekkaani itsepuolustuksekseni, tai saat katua tämänpäiväisiä hommiasi."
"Kas vain, onpa rohkea pukari", sanoi Robin Hood nauraen. "Entä mitä tekisit tuolla sievällä pikku naskalillasi?"
"Ehkäpä saat tuta, että tämä naskalini on ylen terävä", sanoi nuorukainen ja vetäisi välkkyvän terän huotrasta heiluttaen sitä korkealla ilmassa. "Väisty tieltäni, sillä minä olen matkalla syvälle metsän sydämeen, eikä minua estä siitä kukaan."