Kai muistatte hyvin, miten Robin Hood auttoi ritariparkaa, jolla ei ollut rahaa velkansa maksamiseen ja joka siis oli vaarassa menettää maansa. No niin, sir Richard Lee ei unohtanut vihreällä salolla olevaa ystäväänsä, ja kun hän oli saanut säästetyksi neljäsataa puntaa, hän lähti matkalle maksaakseen velkansa Robinille. Hän otti mukaansa sata hyvää jousta ja sata kimppua erinomaisia nuolia lahjaksi ystävälliselle henkipatolle.
Aivan eri miehenä sir Richard tällä kertaa ratsasti metsän halki. Edellisellä kerralla hän oli ollut surullinen ja alakuloinen näyttäen maailman onnettomimmalta ihmiseltä, nyt hän sen sijaan oli iloinen ja hilpeä, ratsasti hyvällä ratsulla, uljaan, aseistetun miesjoukon saattamana. Ja kaikesta tästä muutoksesta hän sai kiittää Robin Hoodia, sillä jos ritari olisi menettänyt maansa, hän olisi ollut ikiajoiksi mennyttä miestä. Sir Richard siunasi sen tähden Robin Hoodia, joka oli pelastanut hänet Pyhän Marian ahnaan apotin julmista ja kuristavista kynsistä.
Miestensä edessä matkatessaan hän saapui joen rannalla lähellä sillan korvaa sijaitsevalle laajalle niittymaalle. Täällä vallitsi mitä vilkkain elämä, sillä koko ympäristö oli kokoontunut sinne juhlimaan. Siellä näki silmänkääntäjiä ja nuorallatanssijoita töllistelevä kansanjoukko ympärillään; siellä oli saksilaisia laulajia ja kuljeksivia kanteleensoittajia; oli karkeatekoisia markkinakojuja, mihin kauppiaat ja kaupustelijat olivat panneet tavaroitaan näytteille; mutta suurilukuisin väkijoukko oli kokoontunut ympyränmuotoisen aidakkeen luo, jonka sisässä läheltä ja kaukaa saapuneet etevät painijat olivat kilpailemassa kallisarvoisista palkinnoista. Painikilpailujen voittajan oli määrä saada mainio juoksija, jonka satula ja suitset oli silattu kullalla — komea palkinto tosiaan. Toiseksi parhaalle annettaisiin valkoinen härkä; seuraavat kolme palkintoa olivat kauniisti kirjotut käsineet, kultasormus ja tynnyrillinen viiniä. Kun palkintoja oli näin monta, ei ollut ihme, että juhlaan oli saapunut paljon rotevia talonpoikia: joka mies toivoi voittavansa jonkin noista palkinnoista, vaikkapa pienenkin.
Väkijoukko oli niin lähellä sillankorvaa, ettei ritari miehineen olisi päässyt siitä sivu käyttämättä pakkokeinoja. Siihen sir Richard ei ollut halukas, ja koska päivä vielä ei ollut pitkälle kulunut ja hänellä oli runsaasti aikaa, hän jäi istumaan hevosen selkään ja katselemaan painia tunnin ajaksi, ja hänen miehensä kerääntyivät hänen ympärilleen iloissaan siitä, että saivat nähdä odotettavissa olevaa jännittävää kilpailua.
Kaikkien hämmästykseksi painista ei kehkeytynytkään jännittävää ottelua. Siihen oli syynä se, että aitaukseen kömpinyt iso, kömpelönnäköinen mies ylen helposti heitti maahan joka ikisen, joka asettui häntä vastaan. Oli yhdentekevä, kenen kanssa hän otteli. Olipa vastustaja tämän kylän mestari tai tuon kylän paras painija, jokainen oli selällään heti, kun tuo iso mies tarttui häneen.
"Kukahan se on?" huusivat ihmiset. "Tuollaista painia ei Englannissa ole ennen nähty. Eihän se ole edes kilpailua. Jättiläinenhän käsittelee toisia, ikäänkuin he olisivat lapsia."
Ihmettelyä ja suosionhuudahduksia alkoi kuulua joukosta, kun tuo voimakas vieras kaatoi miehen toisensa jälkeen, mutta pian rupesi huutoihin sekaantumaan vihaa. Nämä kiukun purkaukset lähtivät metsänvartijajoukkueesta, joka oli kokoontunut erääseen aitauksen kolkkaan. He olivat saapuneet kannattamaan toveriaan, Lujakätistä Hubertia, kuuluisaa painijaa, ja he olivat lyöneet vetoa suuresta summasta hänen hyväkseen.
Metsänvartijat olivat pilkanneet jokaista hävinnyttä painijaa, kun nämä hiipivät aitauksesta. "Odottakaapa, kunhan Hubert käy käsiksi tuohon isoon koljoon", he huusivat. "Silloin saatte nähdä, miten on painittava. Olipa mies miten iso tahansa, kyllä Lujakätinen hänet helposti heittää olkansa yli."
Nämä herjaukset, ivailut ja kerskumiset saivat väkijoukon yhä innostuneemmaksi, ja kun Hubert luottavaisena astui aitaukseen, uskoi jokainen vihdoinkin saavansa nähdä jotakin erikoista. Mutta vaikka nämä toiveet osoittautuivatkin heti alussa turhiksi, saivat katsojat kuitenkin nähdä komean näyn: Iso painija tarttui Lujakätiseen Hubertiin ja heitti tämän suinpäin maahan. Kädet ja jalat pyörivät kuin väkkärä, ja näin tappiolle joutunut painimestari pyörähti ympäri ilmassa ja mätkähti suoraan selälleen maahan niin rajusti, että maa tömähti.
"Luvaton ote!" kiljuivat metsänvartijat. "Luvaton ote! Heittäminen ei ole luvallista!"