"Se on ilkeätä valhetta!" huusi Pikku John. "Hän on kunnianarvoisa metsämies ja on kutsunut sinut päivälliselle ja tultava sinun on."
Much ja Puna-Will eivät olleet virkkaneet sanaakaan, mutta olivat valmiina nuolineen. Mutta ainoatakaan ei ollut tarvis laukaista, sillä munkkeja seuraava vartiojoukko häipyi tyhjiin aivan kuin ihmeen kautta. Joka mies oli kuullut Robin Hoodin nimen, kun Pikku Johnin ääni tuomiotorven törähtelynä kiiti pitkin kumisevaa tietä, ja tuon pelätyn nimen kaiku oli ollut kylliksi. Kaikki pelkäsivät odottamatonta hyökkäystä, ja noiden kolmen päättävästi esiintyvän rosvon tieltä he kääntyivät pakoon, niin ettei paikalle jäänyt muita kuin ne, joiden henkeä jousimiehet välittömästi uhkasivat.
"Eteenpäin mars", sanoi Pikku John munkeille, ja heidän oli pakko ratsastaa eteenpäin, sillä perässä tulivat Much ja Puna-Will valmiina ampumaan, jos he yrittäisivät pakoon. Pikku John taas ajoi edellään noita seitsemää kuormahevosta nuoren asemiehen ja hevosmiehen avustamana; he olivat munkkien seurueesta ainoat, jotka pysyivät heille uskollisina.
Kakskuudetta miestä, heistä jäi
Hovipoika ja renki vaan.
Pikku Johnia ratsuja viemähän
He astuvat auttamaan.
Ja niin saavuttiin metsään ja sen kodan ovelle, missä Robin heitä odotti.
Paljastaen päänsä Robin astui heitä vastaan ja tervehti tulokkaita mitä kohteliaimmin, mutta johtajamunkki ei vähimmälläkään tavalla vastannut tähän kohteliaaseen tervehdykseen, ja Pikku John suuttui.
"Onpa tämä koko kollo miehekseen, johtaja", sanoi Pikku John. "Mutta kyllä kohta opetan hänet paljastamaan päänsä."
"Ei väkivaltaa", sanoi Robin, "ei väkivaltaa. Jos hän ei halua riisua huppuaan kohteliaisuudesta, niin anna hänen olla. Paljonko oli seuruetta tällä munkilla, John?"
"Viisikymmentäkaksi miestä, johtaja, kun kohtasimme, mutta monet heistä ovat hävinneet."
"Töräytäpä torveesi", sanoi Robin, "että veljeskuntamme tietäisi meillä olevan vieraita."