Heti kun jakelu oli päättynyt, hajaantui mierolaisjoukko ja kulki eri tahoille; Pikku John seurasi yhä niitä neljää miestä, jotka oli kohdannut.
"Vain hopeapenni mieheen", murisi sokea. "Tuskinpa meidän sen vertaisen takia, veljet, olisi kannattanut keskeyttää matkaamme."
"Rahaahan pennikin on", sanoi rampa.
"Onpa hyvinkin", huusi toiskätinen. Mykkä ei tietenkään virkkanut mitään, vaan popsi hyvällä ruokahalulla leipäänsä ja juustoaan.
"Ja aikaa olemme menettäneet", murisi sokea. "Häävieraat ovat jo ehkä ehtineet poistua, ennen kuin ennätämme herraskartanoon, ja meiltä on siten mennyt hukkaan hyvä rikastumistilaisuus tämän joutavan almun tähden."
"Älä pelkää!" huusi rampa köpitellen edelle pitkin askelin. "Ehdimme sinne iltahämärissä, kun vieraat ovat ehtineet juopua."
"Juuri meille sopiva aika", mutisi toiskätinen, joka ei ollut monisanainen.
"Vai niin!" ajatteli Pikku John. "Nämä miehet ovat matkalla häihin, jossa odottavat saavansa runsaampia antimia kuin hautajaisista. Minä menen mukaan. Siellä voin ehkä ruveta täyttämään säkkejäni ja löydän ehkä hopeapennilleni seuralaisia."
Nuo neljä kerjäläistä riensivät siis edelleen poikki laaksojen ja kukkulain, ja Pikku John tallusteli heidän perässään. He heittivät häneen monta ilkeää silmäystä, sillä ilmeisesti he halusivat olla yksin, ja toiskätinen ehdotti jo kerran, että he hyökkäisivät sauvoineen hänen kimppuunsa ja karkottaisivat hänet.
"Meillä ei ole varaa menettää aikaa", sanoi sokea, joka oli joukon johtaja. "Antaa hänen seurata meitä häihin. Siellä olut ja viini virtaavat, siellä hän juopuu ja unohtaa meidät."