Ja valan vannoi Robin Hood
Nyt kautta Maarian,
Ei syödä, juoda, ennenkuin
Saa munkin kuuluisan.
Hän siis ryhtyi tarpeellisiin valmisteluihin ja lähti matkaan. Robin oli hyvin aseistettu, sillä seutu, jonne hän aikoi matkata, oli hänelle hyvin vaarallinen siinä tapauksessa, että hänet tunnettaisiin. Hänellä oli yllään terästakki ja päässään teräskypärä, sivullaan hyvä miekka, kilpi käsivarrellaan, nuolikimppu vyössään ja olallaan luotettava pitkäjousi.
Vihdoin hän saapui kauniiseen laaksoon, jossa Fountainin luostari sijaitsi — ja jossa sen rauniot tänäkin päivänä ovat nähtävissä — ja näki joen hopeavyön tyynenä soljuvan ihanan laakson läpi. Hän pidätteli hevostaan tarkastellakseen seutua, ja katsellessaan ympärilleen hän näki jonkun astelevan joen rannalla.
Oudon näköinen olento se oli, sillä vaikka mies oli pukeutunut ovenvartijamunkin kaapuun ja hänellä oli nuora vyötäisillä, hänen päässään oli teräskypärä ja sivullaan miekka ja kilpi.
"Mutta toden totta", Robin tuumaili, "tässä se mies nyt varmaan on. Vaikka onkin munkki, näyttää hän sotaiselta, ja epäilemättä hän juuri on se mies, jota etsin. Koetellaanpas häntä."
Robin hyppäsi maahan satulasta, sitoi hevosensa orjantappurapensaaseen ja lähti tapaamaan ovenvartijamunkkia. Rob asteli suoraan joelle vievää polkua ja saapui joen rannalle. "Tuolla on kahluupaikka", ajatteli Robin Hood, "minäpä kuljen siitä kuivin jaloin, munkki saa kantaa minut yli. No, missä hän onkaan?" sillä ovenvartijamunkin pullea ruho oli hävinnyt jokea reunustavaan pensaikkoon. Samassa Rob näki hänen palaavan. Munkki asteli edestakaisin joen rannalla lukien messukirjaansa. Lähestyessään hän alkoi veisata virttä, ja hänen äänensä muistutti härän mylvintää. Äkkiä munkin veisuu katkesi kesken säkeistöä; hän oli saapunut kohdalle, jossa polku päättyi jokeen, ja siinä seisoi vieras, jousi jännitettynä ja nuoli suunnattuna suoraan häntä kohti.
Tällainen näky olisi säikähdyttänyt kenet tahansa, mutta ovenvartijamunkki suhtautui asiaan kylmästi. Hänen pyöreät, punakat, turpeat kasvonsa eivät hituistakaan menettäneet väriään, hänen pienet sinisilmänsä, jotka melkein olivat paksujen poskien peitossa, näyttivät pikemminkin kummastuneilta kuin pelästyneiltä, ja hän sysäsi teräskypäränsä taaksepäin ja raapi toisella etusormella kaljua, kiiltävää päätään.
"Totisesti", hän sanoi, "pane pois jousesi ja nuolesi, poika. Jos tarkoituksesi on ryöstää, on se aivan hyödytöntä. Taskussani minulla ei ole ainoatakaan ropoa ja yhtä hyvin voisit jyrsiä kaluttua luuta kuin ryöstää ovenvartijamunkilta, mieheltä, joka on tehnyt köyhyydenlupauksen. Ja ellei tarkoituksesi ole ryöstää, en ymmärrä, minkä vuoksi suuntaat nuolesi minuun, koska en milloinkaan ennen ole sinua nähnyt."
"Ei, munkki", sanoi Robin. "En tavoittele rahojasi enkä henkeäsi. Haluan vain sinun apuasi päästäkseni tuosta kahluupaikasta yli, sillä virta näkyy olevan vuolas sateen jälkeen. Ota siis minut selkääsi ja vie yli."
Munkki ei virkkanut mitään, väänteli vain kasvojaan niin hullunkurisesti, että Robin sai ponnistaa kaikkensa ollakseen purskahtamatta nauruun. Mutta pyhä mies laski messukirjan huolellisesti maahan ja valmistautui ottamaan henkipaton leveään, tanakkaan selkäänsä.