"Ei, ei käy, herra piispa", vastasi Robin Hood, joka totta puhuaksemme osasi vain hiukkasen näpäytellä kieliä. "Siellä missä minä olen kasvanut, pidetään huonona enteenä, jos soitto aloitetaan ennen kuin hääsaatto on näkyvissä."
"Hyvä, valmistaudu siis aloittamaan!" sanoi piispa, "sillä tässä ne jo tulevatkin."
Käy kirkkoon rikas ritari,
Niin vanha, vakava,
Ja neito nuori jäljessään,
Kuin kulta hohtava.
Kirkko oli täynnä väkeä, uteliaita katselijoita, ja kun he näkivät morsiamen ja sulhasen, he katsahtivat toisiinsa ja mutisivat, että oli häpeällistä naittaa tuo kaunis nuori impi vanhalle, kuihtuneelle ukolle. Ritari ei ollut vain kuihtunut ja säippäsäärinen, vaan lisäksi silmäpuoli ja hänellä oli iso kyttyrä vasemmalla olalla; tyttö taas oli ihana kuin aamurusko ja näytti yhtä suloiselta kuin vastapuhjennut ruusu.
Mutta juhlapukuisen piispan ja rikkaan vanhan ritarin läsnäollessa kukaan ei uskaltanut lausua ajatustaan julki, paitsi Robin Hood.
"No niin!" hän huusi, "monta morsiusparia olen nähnyt, mutta en milloinkaan yhtään niin huonosti yhteensopivaa kuin tämä."
"Vaiti mies!" sanoi piispa. "Morsian on kirkossa ja vihkiminen alkaa heti."
"Puhutte totta, herra piispa", vastasi Robin rohkeasti, "morsian on kirkossa ja huolimatta kaikesta, mitä jo on tapahtunut, hän on valitseva oman rakastettunsa."
"Älä jaarittele, mies!" huusi piispa vihaisesti, "vaan aloita soitto, kun morsian astuu alttarin luo."
"Aloitanhan minä!" sanoi naurahtaen Robin, "mutta minun on tehtävä vähäinen tunnustus: pidän enemmän torvesta kuin harpusta." Ja samassa Robin tempasi viittansa alta metsästystorvensa.