Mutta kerjäläinen rukoili rukoilemistaan henkensä puolesta. "Kunnon herrasmiehet", hän sanoi. "Mitä teitä hyödyttäisi riistää henki köyhältä kerjäläiseltä. Antakaa minun mennä, niin annan teille ne sata puntaa ja lisäksi ne muutamat hopeakolikot, jotka ovat piilossa pussini pohjalla. Siinä ovat kaikki monivuotiset säästöni, mutta parempi on ihmisen luopua rahastaan kuin hengestään."
"Kuulkaa tuota roistoa!" huudahti Vihreä Yrjö. "Hänellä on sata puntaa ja enemmänkin kerjuupussissaan. Ei tosiaankaan ole koiraa karvoihin katsomista, sanon minä."
"Minua asia ei ollenkaan hämmästytä", sanoi Pikku John, "sillä olen usein huomannut, että repaleinen takki peittää rikkauksia näinä epävakaisina aikoina. Mutta kuule, mies, tyhjennä varastosi ja näytä meille rahat."
"Mielelläni!" huusi kerjäläinen ja päästi hihnoista ison nahkalaukkunsa ja laski sen maahan niin varovasti kuin se olisi ollut hyvin raskas. No niin, navakka tuuli puhalsi laakson läpi, tuuli, joka pani kerjäläisen ryysyt liehumaan hänen ympärillään, ja hän kääntyi selin siihen aivan kuin välttääkseen purevaa viimaa. Pikku John ja Vihreä Yrjö tuijottivat vankiinsa kiihkeinä näkemään mitä hänen pussissaan oli, ja seurasivat hänen jokaista liikettään, kun hän aukaisi hihnat soljista.
Kerjäläinen upotti molemmat kätensä isoon laukkuun ja kohotti ne sitten. Mutta ne eivät olleet täynnä rahaa, vaan jauhoja, joita hän viskasi suoraan odottavien henkipattojen silmille. Silmänräpäyksessä Pikku John ja Vihreä Yrjö olivat sokaistuneita ja tukehtumaisillaan. Jauhopöly täytti heidän silmänsä, nenänsä ja sieraimensa, kunnes he eivät voineet nähdä eivätkä hengittää. Vahva tuuli auttoi kerjäläistä, tupruttaen jauhot sokaisevaksi pyörteeksi, joka kokonaan peitti näkyvistä tuon kekseliään veitikan.
Kourallisen jauhoja toisensa jälkeen kerjäläinen syyti heidän päälleen ja lopuksi hän pudisti ison laukkunsa heidän silmilleen. Henkipatot koettivat huutaa raivoissaan, mutta jauho salpasi heidän henkensä eivätkä he voineet muuta kuin syljeksiä ja rykiä. He hieroivat rystysillään silmiään poistaakseen niistä jauhopölyn, mutta se vain pahensi asiaa, sillä kuta enemmän he hieroivat, sitä vähemmän he näkivät.
Sitten kerjäläinen hypähti ja tarttui isoon piikkisauvaansa, joka oli siinä, mihin Pikku John sen oli iskenyt. "Entä nyt, hyvät herrat!" hän huusi. "Nähtävästikin olen tehnyt teille pahoin, kun tuhrasin vaatteenne jauhoihin. Mutta odottakaa, minä kyllä puistelen takkinne", samassa hän alkoi hutkia heitä nopeaan ja voimakkaasti isolla sauvallaan. Mäiskis! mäiskis! jymähteli iso sauva henkipattojen hartioihin, ja pilvenä pölisi taas jauho iskujen jäljiltä. Pikku John ja Vihreä Yrjö hapuilivat sinne tänne koettaen tarttua kerjäläiseen, mutta tämä väisteli heitä helposti ja pieksi heitä lakkaamatta, lyöden milloin ja mihin vain halutti: sauva kävi päähän ja selkään kuin puimavarsta lyhteeseen.
Vihdoin sankareilla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pakoon, ja he livistivät pois laaksoa pitkin, sokeina ja ruumis hellänä ja kirvelevänä.
"Mihin nyt kiire?" huusi kerjäläinen seuraten heitä, kun he kompastelivat kiviin ja oksiin. "Odottakaa vähän; ette ole vielä saaneet täyttä maksua; ei teidän tarvitse pelätä, että minä olen saituri."
Mutta henkipatot olivat saaneet kyllikseen sitä lajia rahaa, jolla kerjäläinen velkojaan makseli, ja pakenivat vielä nopeammin.