Lady Casterleyn kasvoilla oli outo sekoitus hämmästystä, suopeutta, suojelevaisuutta ja kärsimättömyyttä.
"Ei mitään, jos minä voin estää, Clifton", hän sanoi lyhyesti, "teidän ei tarvitse olla huolissanne".
Clifton kumarsi.
"Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että olen tästä puhunut." Hänen kasvonsa värisivät ja hän lisäsi: "Mutta hänen ylhäisyytensä ura on minulle kalliimpi kuin oma elämäni."
Kun Clifton oli mennyt, lady Casterley istuutui pienelle, matalalle tuolille — ja istui siinä tyhjän lieden ääressä niin kauan, kunnes päivä oli kokonaan kadonnut.
XX LUKU.
Lähellä tuota mustankiiltävää, epämääräistä hornan esikartanoa, missä Charles Courtierin pöpö, auktoriteetin puoli-totuus asusti, hänellä oli parihuoneet, joista maksoi viisitoista shillingiä viikossa. Niiden pääviehätys oli siinä, että tuo suuri vapauden puoli-totuus oli niitä suositellut. Ne eivät velvoittaneet häntä mihinkään ja olivat aina hänen käytettävissään, kun hän oli Lontoossa, sillä hänen kortteerirouvansa, vaikk'ei ollutkaan tehnyt siitä mitään sopimusta, vuokrasi ne aina sillä lailla, että saattoi häätää asukkaan viikon irtisanomisella. Hän, tuo rouva, oli suopea olento, naimisissa erään levysepän kanssa, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi. Tuo arvon mies oli tehnyt hänelle kaksi pientä poikaa, ja nuo kolme aiheuttivat hänelle niin paljon jatkuvaa puuhaa, että Courtierin läsnäolo tuotti hänelle mitä suurinta huvia. Kun Courtier läksi tavanomaisille retkilleen, niin mrs Benton, hänen kortteerirouvansa, pani hänen kimsunsa ja kamsunsa kahteen läkkilaatikkoon ja asetti ne astiakaappiin, mikä tuoksui hieman hiirille. Kun Courtier palasi, niin nuo laatikot avattiin, ja niistä pääsi ilmoille voimakas kuivuneiden ruusunlehtien tuoksu. Sillä oivaltaen inhimillisten olentojen kuolevaisuuden mrs Benton hankki joka kesä sisareltaan, joka oli markkinapuutarhurin vaimo, tätä kauppatavaraa, minkä neuloi pieniin pusseihin ja sijoitti Courtierin laatikkoihin. Tämä ja leivän paahtaminen — hyvin kuivaksi — ja hänen vaatteittensa kuivaaminen oli kaikki, mitä hän saattoi tehdä tuon miehen hyväksi, joka luonteeltaan niin suuresti rakasti riippumattomuutta ja oli tottunut pitämään huolta omasta itsestään.
Kun mrs Benton huomasi Courtierilla olevan matka-aikeita, niin hän sulkeutui johonkin vaatekomeroon itkeäkseen siellä rauhassa läkkisepältä ja kahdelta lapseltaan, mutta Courtierin läsnäollessa hän ei tahtonut ilmaista suruaan — yhtä vähän kuin hän olisi tahtonut itkeä kuoleman tai syntymisen tai jonkun muun traagillisen tai huvittavan tapauksen sattuessa. Elämän todellisuus oli opettanut hänet tuntemaan tuon yksinkertaisen verbin "sto — stare" — "kestää lujana" arvon.
Ja Courtier merkitsi hänelle todellisuutta, elämän päätodellisuutta, hänen toiveittensa keskityskohtaa, oli hänen ilta- ja aamutähtensä.
Kun Courtier — viisi päivää hyvästijättövierailunsa jälkeen mrs Noelin luona — pyysi elefantinnahkaista matkalaukkuaan, mikä seurasi häntä hänen matkoillaan, niin siitä aiheutui mrs Bentonin vetäytyminen yksinäisyyteen, minkä jälkeen hän ilmestyi Courtierin työhuoneeseen lasku kädessä ja muutamia ruusunlehtipusseja tarjottimella. Hän tapasi Courtierin paitahihasillaan, pakkaamasta tavaroitaan.