Hän tunsi itsensä väsyneeksi, halukkaaksi pääsemään asuntoonsa, haluttomaksi jatkamaan tätä sanakiistaa, mikä ei tuottanut hänelle mitään huojennusta. Oudon väsyneesti hän kuuli tuon äänen yhä puhuvan:
"Meidän täytyy viettää tätä yötä, sillä huomenna me kuolemme… Te haluatte hillitä vapautta ulkoapäin — minä sisältäpäin. Kun minä nousen ja kun minä menen vuoteeseen, kun minä hengitän tai näen jotkut kasvot tai kukan tai puun — jos minä en näissä tuntisi katselevani jumaluutta, niin minä luulen, että jättäisin tämän kirjavan paikan pelkästä rasittuneisuudesta. Te ette, minun luullakseni, voi katsella Jumalaanne, ellette vetäydy jollekin kukkulalle. Eikö siellä ole hieman ikävä?"
Mutta Miltoun ei vastannut, niin että he kulkivat ääneti, kunnes hän äkisti puhkesi puhumaan:
"Te puhutte tyranniasta! Mikä tyrannia voisi olla teidän vapautenne tyrannian vertainen? Mikä tyrannia koko maailmassa voisi vetää vertoja tälle 'vapaan', alhaisen-ahtaan kadun tyrannialle sen kaikkine satoine sanomalehtineen, mitkä kiehuvat mehiläispesän tavoin — ja mitä varten? Teidän vapautenne olennon sisustassa, Courtier, ei ole tilaa innostukselle, ei kurille eikä uhraavaisuudelle, vaan ainoastaan kaupalle ja vallattomuudelle."
Hetken aikaan ei kuulunut mitään vastausta, ja noista korkeista rakennuksista, joiden valaistuja ikkunoita hän oli ankarasti arvostellut, Miltoun kääntyi jokea kohden. "Ei", sanoi tuo ääni, "sen virheistä huolimatta tuuli puhaltaa tällä kadulla, ja täällä on mahdollisuutta kaikkeen. Jumaliste, minä tahtoisin kernaammin nähdä muutamien tähtien riitelevän tummalla taivaalla kuin mitään teidän täydellisistä, keinotekoisista valoistanne."
Ja äkkiä tuntui Miltounista siltä, että hän ei koskaan voinut vapautua tuon äänen kaiusta — sitä ei kannattanut edes yrittääkään. "Me toistamme mielipiteitämme", hän sanoi kuivasti.
Joen tumma vesi juoksi hiljakseen ja hitaasti puolikuun valossa. Yön vaipan alla joen äyräällä oleva kaaos, nostolaitosten, korkeiden rakennusten, laiturien päiden ja muutamien nukkuvien kuormavenheiden muodot ja miljoonat omituiset synkät haamut olivat täynnänsä liikutusta. Kaikki oli harrasta, suloista ja outoa. Ja tämän kaiken yläpuolella lamput — nuo yön nöyrät kukkaset loivat heikkoa, yhtämittaista varisseiden terälehtien hohdetta, ja suloisentuoksuva länsituuli löyhytteli hitaasti, tuoden mukanaan niiden lukemattomien puiden ja kenttien tuoksun, joita joki oli rakastanut ohikulkeissaan.
Mutina, joka ei ollut mitään todellista ääntä, vaan ikäänkuin toisen sydämen kuiskausta toiselle, seurasi tätä synkän veden kulkua.
Sitten tuli esiin kömpelö kuormavenhe kahden miehen soutamana, airojen molskahdellessa ja vinkuessa.
"Siis 'huomispäivänä me kuolemme'?" sanoi Miltoun. "Te tarkoitatte, luulen, että julkinen elämä on minun sierainteni ilmaa ja että minun pitää kuolla siksi, että luovun siitä?"