Courtier nyökäytti päätään.
"Olenko oikeassa ajatellessani, että nuorin sisareni on saanut teidät tälle ristiretkelle."
Courtier ei vastannut.
"Ja niin", jatkoi Miltoun, katsahtaen häneen pitkään, "huomispäivä on myöskin teidän viimeinen päivänne? Kas niin, olette oikeassa, kun lähdette. Hän ei ole mikään ilkeä sorsanpoika, joka voisi elää ulkopuolella yhteiskunnallista lammikkoa, hän on aina kaipaava alkuperäistä elementtiään. Ja nyt me sanomme toisillemme hyvästi! Mitä ikänänsä meille tapahtuukin, niin minä tulen muistamaan tämän illan."
Hymyillen hän ojensi kätensä: "Moriturus te saluto."
XXIII LUKU.
Courtier istui Hyde Parkissa odottaen kello viittä.
Päivä oli jossain määrin kirkastunut harmaasta aamusta, ikäänkuin tuon pitkän, kuuman kesän hehku olisi ollut liiaksi palanut kiinni ilmaan antaakseen perään ensi hyökkäyksille. Aurinko, joka pisti esiin kaartuvien pilvien, noiden taivaallisten kyyhkysten rintasulkien läpi, lennätti säteitään meheville lehdille ja sirotti maahan niiden suloisten varjojen täpliä. Liian aikaisin putoamaisillaan olevien lehtien haju tunkeutui sydämeen asti. Ja surulliset, suloiset linnut virittelivät syyspillejään, puhallellen niihin vapaudelle omistettuja kevään laulunpätkiä.
Courtier ajatteli Miltounia ja hänen mielitiettyään. Mikä outo kohtalo oli saattanut nuo kaksi yhteen, mitä tarkoitusta varten heidän rakkautensa oli herännyt? Surun siemenet olivat jo kylvetyt, mitä synkkyyden ja tuskan kukkia oli puhkeava esiin? Hän näki Audreyn taas pienenä, vakavana, miettivänä lapsena, jolla oli pehmeät silmät levällään tummien, kaarevien kulmakarvojen alla ja pieni poimu suupielessä, kun hän härnäsi häntä. Ja tälle hennolle olennolle, joka olisi ennemmin kuollut kuin pakottanut ketään mihinkään, oli annettu tämä omituinen rakastaja, tämä ylimys syntynsä ja luonteensa puolesta, ylimys, jolla oli kuivunut, hehkuva sielu ja jonka jokainen syy oli kasvatettu ja harjoitettu palvelemaan auktoriteettia, tämä elämän sopusoinnun kieltäjä ja tämä vanhan Jumalan palvelija! Jumalan, joka seisoi ruoska kädessä ja ajoi ihmisiä kuuliaisuuteen, Jumalan, jonka Courtier saattoi nähdä katselevan itseään lastenkamarinsa seiniltä, Jumalan, johon hänen oma isänsä oli uskonut, Vanhan Testamentin Jumalan, joka ei ollut myötätuntoinen eikä ymmärtäväinen. Oli outoa, että Hän oli vielä hengissä: että piti olla tuhansia, jotka vielä palvelivat Häntä. Ei kuitenkaan niin outoa, jos, kuten sanotaan, ihminen loi Jumalan oman kuvansa mukaiseksi! Tässä oli tosiaankin omituisesti yhtynyt se, mitä filosofit sanoivat rakkauden- ja vallanhaluksi!
Eräs sotamies tuli esiin tyttöineen ja istuutui penkille lähelle häntä. He katsahtivat syrjäsilmällä tuota vankkaa ja suoraa olentoa, jolla oli taistelijan kasvot; sitten, kun joku pikkuseikka ilmaisi heille, että hän ei kuulunut noihin häiritseviin, upseereiksi sanottuihin olentoihin, he taukosivat tarkastamasta häntä ja jättäytyivät äänettömän ja selittämättömän onnen valtaan. Koskettaessaan toisiaan, ollessaan siinä käsityksin, he näyttivät Courtierista hyvin hauskoilta, heillä kun oli sellainen ilme, kuin olisivat kokonaan eläneet siinä hetkessä, mikä aina vaikutti Courtierin kaltaiseen, jonka veri juoksi liian kiinteästi salliakseen hänen tuumia paljon tulevia tai hautoa paljon menneitä tapahtumia.