Eräs lehti, joka oli irtaantunut puusta auringon suudelmien vaikutuksesta, putosi keltaisena hänen jalkoihinsa. Lehdet läksivät hyvin pian!
Oli ominaista tälle miehelle, joka niin helposti kiihtyi muiden menetettyjen asiain vuoksi, että hän, istuessaan siinä puolta tuntia ennen oman asiansa lopullista kadottamista, saattoi olla niin tyyni ja melkein tunteeton. Tämä tunteettomuus johtui osittain toivottomuudesta, jonka luonto oli kauan sitten huomannut koettaessaan saada hänet tuntemaan itsensä sorretuksi, mutta myöskin sellaisen miehen tavoista, joka on parantumattomasti tottunut pitämään omaa onneaan omassa ja avonaisessa kädessään. Hänestä ei tuntunut todelliselta, että oikeastaan tuli kärsimään tappion, että oli pakotettu tunnustamaan tavoitelleensa tätä tyttöä näinä viime viikkoina ja että huomispäivänä kaikki oli oleva mennyttä ja Barbara hänestä yhtä kuollut kuin ei olisi häntä koskaan nähnytkään. Ei, se ei ollut oikeastaan alistumista kohtaloonsa, vaan pikemminkin kaupallisen vaiston pelkkää puutetta. Jospa tämä olisi ollut jonkun toisen henkilön menetetty asia, miten urheasti hän olisi rynnistänytkään ja ottanut Barbaran väkirynnäköllä! Jos vain hän itse olisi saattanut olla tuo toinen henkilö, niin miten helposti, miten kiihkeästi hän olisi ajanut tuota asiata, päästänyt suustaan kaikki ne sanat, jotka olivat pyrkineet esiin hänen hampaittensa välistä siitä saakka, kun tutustui häneen, ja jotka olisivat tuntuneet niin naurettavilta ja arvottomilta, jos hän olisi käyttänyt niitä omaksi hyväkseen. Niin, tuon toisen vuoksi hän olisi hakenut hänet vaikka vihollisen kanuunain suusta, olisi temmannut hänet parhaimpana palkintona.
Ja omituisen reippaalta näyttävän tunteettomuuden vallassa — mistä toivottomuus ei ollut kaukana — hän istui ja katseli lehtien putoilemista ja silloin tällöin huitaisi kepillään ilmaa, missä jo näkyi syksyn jäljet. Ja mielikuvituksessaan hän näki kuljettavansa häntä, Barbaraa, pois erämaahan ja tekevänsä hänet onnelliseksi hartaudellaan, mutta tämä oli niin korkeata lentoa, että hymy hiipi hänen huulilleen ja että hän pari kolme kertaa puri huultaan.
Sotamies ja hänen naisensa nousivat ja kulkivat hänen ohitseen ratsastusradalle päin. Hän tarkasti heidän tulipunaisia ja sinisiä vartaloitaan, jotka liikkuivat aurinkoa kohden, ja näki toisen parin lähellä ristikkoaitaa menevän poikittain noiden poistuvien suuntaan. Siinä tavassa, millä tuo suora ja hoikka pari kieppui eteenpäin, pää pystyssä, toisiaan vastaan kääntyneenä, hymyn tahi sanan vaihtamista varten, oli jotakin virkistävää. Näin pitkänkin matkan päästä saattoi huomata heidän kuuluvan yläluokkaan, sillä heidän ryhdissään oli melkein uhkamielistä tärkeyttä, mitä tavataan ihmisissä, jotka maailman silmissä ovat varmoja esiintymisestään. Tytön puku oli kellahtavan ruskea, hänen hiustensa ja hattunsa väri oli sama, ja auringon valo loi häneen himmeän loisteen. Sitten Courtier näki, keitä he olivat — tämä pari!
Lukuunottamatta hänen hampaittensa tiedotonta kiristystä hän ei päästänyt mitään ääntä, joten he menivät ohitse huomaamatta häntä. Tytön äänen hän erotti selvästi, vaikk'eikaan sanoja. Hän näki hänen kätensä kohoavan Harbingerin käsikoukussa ja laskeutuvan nopeasti alas. Hänen huulilleen ilmestyi hymy hänen huomaamattaan. Hän nousi, ravisti itseään kuten kuritettu koira ja meni pois, huulet lujasti yhteenpuristettuina.
XXIV LUKU.
Jäätyään yksin Gustardin mahonkipöytien keskelle, missä kakun ja sitruunaveden tuoksu täytti ilman, Barbara oli istunut muutamia minuutteja, katse luotuna maahan — kuten tyttö, jolta leikkikalu on otettu pois, tarkastaa maata, tietämättä tarkkaan, mitä tuntee. Maksettuaan laskunsa eräälle noista keski-ikäisistä naisista hän meni ulos. Katusoittokunta soitti Delibes'in Coppéliaa; huonosti soitettu sävel rasitti häntä sopimattomuudellaan.
Hän meni suoraa päätä Valleys Houseen. Samassa huoneessa, missä hän lunchin jälkeen oli ollut kahden kesken Harbingerin kanssa, kolme tuntia sitten, hänen sisarensa istui ikkunalla, näyttäen selvästi kiihtyneeltä. Agathalla oli juuri ollut kamala tunti. Jouduttuaan sattumalta pikku Ann'in kanssa sokerileipuriin, mistä luuli parhaiten saavansa eräitä tahmeita makeisia, joita luuli terveellisiksi lapsilleen, hän oli pyytänyt saada niitä naulan, katsonut alas Anniin ja nähnyt hänen seisovan, nenä käännettynä myymälään, suu selällään. Luotuaan katseensa noiden suorien, tutkivien silmien suuntaan Agatha näki hämmästyksekseen sisarensa ja erään miehen, jonka hän tunsi Courtieriksi. Hänelle ominaisella ketteryydellä hän pisti makeisen Ann'in suuhun ja sanottuaan keski-ikäiselle naiselle: "Lähettäkää nämä, olkaa hyvä. Tule, Ann!" läksi ulos. Onnettomuudet eivät tule koskaan yksitellen. Hän oli tuskin saapunut kotiin, kun kuuli isältään Miltounin rakkausasian saaman kehityksen. Kun Barbara palasi, niin hän istui vilpittömän järkytettynä ja surullisena, kykenemättä päättämään, pitikö hänen ilmaista, mitä oli nähnyt, vai olla ilmaisematta, mutta ennen kaikkea hän oli kiihdyksissä koti-naisen tavoin, jonka ihanteita on loukattu.
Päättäen heti kohta hänen kasvojensa ilmeistä, että Agatha oli pakostakin kuullut Miltounia koskevat uutiset, Barbara sanoi:
"Kas niin, enkelini, onko sinulla joku läksytys minua varten?"