Barbara katseli häntä hetken hämmästyneenä ja purskahti nauruun.
"Kas niin", hän sanoi, "mikä hirveä tapainturmelus — sääli vanhaa Gustardia!" Ja nauraen tuota vaarallista nauruaan hän kääntyi ympäri kantapäillään ja meni ulos.
Päivällisellä ja sen jälkeen illalla hän oli hyvin äänetön, kasvoilla sama ilme kuin metsästysretkillä, semminkin kun jotakin vaikeata oli käsillä. Päästyään huoneeseensa hän halusi saada helpotusta jonkun toiminnan kautta, joka saattoi loukata jotakin, vaikkapa häntä itseäänkin. Ei hyödyttänyt mennä vuoteeseen ja kieritellä siinä kuumeessa — sillä hän tiesi olevansa nurjalla mielellä! Hetken verran hän ajatteli mennä ulos. Se olisi ollut huvittavaa ja olisi loukannut heitä myöskin, mutta se oli vaikeata. Hän ei tahtonut tulla nähdyksi ja kestää julkisen melskeen nöyryytystä. Sitten hänen päähänsä pälkähti tornin katto, missä oli ollut kerran pikku tyttönä. Siellä ylhäällä hän saattoi hengittää ja päästä pois kuumeestaan. Tuntien turmeltuneen lapsen onnetonta iloa, lapsen, joka kostaa, hän piti huolen siitä, että jätti makuuhuoneensa oven auki, jotta hänen palvelijansa ei tietänyt, missä hän oli, ja oli levoton ja saattoi muutkin levottomiksi. Hiipien läpi kuunvalaiseman kuvakokoelman porrastaivakkeelle, mikä oli hänen isänsä lepopaikan ulkopuolella ja mistä kiviset portaat johtivat katolle, hän alkoi nousta. Päästyään noiden loppumattomien portaiden päähän hän pidätti henkeään sukeltautuessaan katolle tuon suuren rakennuksen pohjoispuolella, missä hänen allaan oli sadan jalan putous. Aluksi hän seisoi, ja hänen päätään huimasi, minkä vuoksi hän tarttui rintanojaan, mikä ympäröi tuota lyijytarhaa, ollen vielä kumouksellisten ajatusten vallassa. Vähitellen hän unhotti kaiken muun, paitsi sen, mikä oli hänen edessään. Hän oli melkein säikähdyksissään sen majesteetillisuuden vuoksi, minkä hän näki tuolla korkealla talojen yläpuolella. Tuo yöpukuinen kaupunki, niin kaukainen ja synkkä, niin vaalean hohtava ja elävä, minkä purppuraisilla kummuilla ja laaksoissa kasvoi sellaisia joukkoja valon kultakukkia ja minkä sydämestä kumpusi tämä syvä, loppumaton mumina — saattoiko tämä olla se sama kaupunki, minkä läpi hän oli kulkenut tuona samana päivänä! Sen nukkuvasta ruumiista sen äänetön henki oli laskeutunut synkkään viehättävyyteen ja liiteli siellä alhaalla vietellen häntä. Barbara kääntyi ympäri ja tarkasti kaikkea tuota ihmeellistä näkyä Hyde Parkin synkiltä aukeilta erään kaukana, idässä olevan kirkontornin jauhonvalkeaan aaveeseen asti. Kuinka merkillinen olikaan tämä yön kaupunki! Ja kuten meren laajan synkkyyden partaalla hänen henkensä oli tuntenut itsensä pieneksi ja araksi päivän koitteessa — niin tuntui hänestä nytkin siltä tuon suuren, hautovan suloisen olennon edessä, minkä ihminen oli tehnyt. Hän erotti Piccadillyn hotellien haamut ja niiden takana Westminsterin ja Whitehallin palatsit ja tornit. Kaikkialla oli indigontumman taivaan alla hämäränsinisten muotojen ja kalpeiden, kiemurtelevien valojen selittämätön rakastettavuus. Hän saattoi nähdä selvästi lähellä olevat valaistut ikkunat, ohikiitävät autot, vieläpä käyskentelevän kansankin, ja ajatus, että jokainen heistä merkitsi jotakin jollekin hänen kaltaiselleen, tuntui oudolta.
Juotuaan tästä ihmemaljasta hän alkoi tuntea omituista päihtymystä ja menetti pienuudentunteensa, tuntien itsensä pikemminkin vahvaksi, kuten Monklandissa näkemässään unessa. Hän tuntui myöskin, tuon alhaalla olevan suuren olion tavoin, karistaneen päältään ruumiinsa ja vapautuneen kaikista rajoista — liidellen suloisesti ilman mukana. Hän tuntui kuuluvan tuohon kaupungin vapautuneeseen henkeen, mikä oli vaipunut oman kauneutensa tajuamiseen. Sitten tämä kaikki tunne katosi ja hän jäi rypistelemään kulmakarvojaan, vavisten, vaikka länsituuli olikin lämmin. Koko hänen tulonsa tänne ylös tuntui omituiselta, naurettavalta. Huomaamatta hän hiipi alas ja oli tullut juuri kuvakokoelman ovelle, kun kuuli äitinsä hämmästyneen äänen sanovan: "Sinäkö se olet, Babs?" Kääntyessään hän näki hänen tulevan pyhäkön ovelta.
Ponnistaen kaikki voimansa Barbara sai takaisin kylmäverisyytensä ja katseli lady Valleysiä, joka sanoi hänelle epäröiden:
"Rakkaani, tuleppas tänne minuutiksi, tahdotko?"
Tuossa levolle omistetussa huoneessa lordi Valleys seisoi selkä liettä vastaan, kasvoilla suuttumuksen ja päättäväisyyden sekainen ilme. Agathan arvelu, pitikö hänen kertoa tahi ei, ratkesi hirveästi siten, että pikku Ann kuulutti eräässä keskustelun katkelmassa: "Me näimme täti Babsin ja mr Courtierin Gustardilla, mutta me emme puhutelleet heitä."
Tämän iltapäivän tapausten lannistamana lady Valleys ei ollut säilyttänyt tavallista neuvokkuuttaan. Hän oli puhunut asian miehelleen. Tämänlaatuinen kohtaus liikkeessä, mikä ei ollut kuuluisa muusta kuin hääkakuistaan, ei eräässä mielessä merkinnyt mitään, mutta kun molemmat olivat jo hämillään Miltounia koskevien uutisten johdosta, niin tämä tuntui heistä onnettomalta, ikäänkuin taivaat olisivat tehneet salajuonen heidän perheensä häpäisemiseksi. Lordi Valleysistä tämä oli erittäin masentavaa siksi, että hän todella ihaili tytärtään ja että oli kiinnittänyt niin vähän huomiota vaimonsa puolelta joku aika sitten tulleeseen varoitukseen. Neuvottelussa he olivat tulleet vain siihen tulokseen, että lady Valleysin piti puhutella Barbaraa. Vaikka heillä ei ollutkaan tarkkaa henkistä vaistoa, niin heillä oli kuitenkin kylmää harkintaa, ja he olivat täysin selvillä siitä, että Barbaraa oli vaarallista vastustaa. Tämä ei ollut estänyt lordi Valleysiä noitumasta kovasti tuota "kirottua tunnotonta veitikkaa" ja salaa muodostamasta omaa suunnitelmaansa tämän asian käsittelemiseksi. Lady Valleys, joka syvemmin oli tutustunut tyttärensä luonteeseen ja joka, naisellisuudesta johtuvan lauhkeuden vuoksi toista sukupuolta kohtaan, ei koettanut puolustaa Courtieria, ajatteli vain itsekseen: "Babs on oikeastaan koketti." Sillä hän ei voinut kokonaan olla muistamatta, millainen itse oli ollut sillä iällä.
Näin odottamattomasti kutsuttuna Barbara seisoi kylmäverisenä isänsä kirjoituspöydän vieressä, huulet lujasti yhteenpuristettuina.
Nähdessään hänen äkkiä ilmestyvän lordi Valleys vaistomaisesti jätti otsanrypistämisen. Hänen ihmisistä ja asioista saamansa kokemus ja hänen tuhannet diplomaattiset tuntinsa olivat opettaneet hänet näyttämään rauhalliselta silloinkin, kun oli hyvin kaukana tästä tunteesta. Totta puhuen hän olisi kernaammin kohdannut vihamielisen roskalauman kuin tyttärensä näissä olosuhteissa. Hänen ruskettuneet kasvonsa, koko hänen päänsä sai vaistomaisesti tavallista sotilaallisemman näön. Hänen silmäluomensa laskeutuivat hieman, hänen kulmakarvansa kohosivat jonkun verran. Barbaralla oli huntu yöpuvun päällä, ja lordi Valleys tarttui vaistomaisesti tähän pikku seikkaan saadakseen puheen alkuun.