"Jos teillä ei ole mitään muuta, niin minä menen maata. Hyvää yötä."
Ja yhtä rauhallisesti kuin oli tullutkin, hän poistui.
Saavuttuaan huoneeseensa hän lukitsi oven, riisui vaippansa ja tarkasti itseään peilissä. Hän pani mielihyvällä merkille, miten lujasti saattoi purra hampaitaan, miten mahtavasti hänen povensa kohoili ja miten hänen silmänsä ikäänkuin pistivät hänen lävitseen. Ja koko ajan hän ajatteli:
"Vai niin! Rakkaani! Vai niin!"
XXV LUKU.
Tässä kapinallisessa mielentilassa hän vaipui uneen. Ja merkillistä kyllä hän ei uneksinut siitä, jota oli mielessään niin ankarasti puolustanut, vaan Harbingerista. Hän luuli olevansa vankilassa, eräässä kopissa, mikä muistutti Sea Housen seurusteluhuonetta. Viereisessä kopissa, johon hän saattoi kurkistaa, Harbinger kaivoi seinään reikää kynsineen. Hän saattoi selvästi nähdä hänen kätensä selässä olevat karvat ja kuulla hänen hengittävän. Reikä tuli suuremmaksi ja suuremmaksi, hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi, ja hän heräsi.
Hän nousi, mielessä ilkeä päätös olla osoittamatta mitään ja olla, kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja pettää heitä kaikkia, ja sitten — —! Mutta hän ei selittänyt edes itselleen, mitä nuo sanat "ja sitten" oikeastaan merkitsivät.
Suunnitelmansa mukaisesti hän esiintyi levollisena aamiaispöydässä, meni ratsastamaan Ann'in kanssa ja jäljestäpäin ostoksille äitinsä kanssa. Miltounia koskevien uutisten vuoksi lady Valleysin Skotlannin-matka oli lykätty tuonnemmaksi. Barbara väisti kylmän nerokkaasti kaikki äitinsä yritykset johtaa hänet puhumaan siitä, mikä oli saanut hänet kohtaamaan Courtierin Gustardilla; liioin hän ei puhunut veljestään, mutta oli muuten tavallisella tuulellaan. Vieläpä hän iltapäivällä tarjoutui lähtemään äitinsä kanssa vanhan lady Harbingerin luokse, mikä asui lähellä Prince's Gatea. Hän tiesi Harbingerin olevan siellä ja tunsi kyynillistä huvia ajatellessaan, että kohtasi tuon toisen kello viideltä ja hänet tällä tavalla. Se oli heille kaikille täydellinen eksytys! Tuntiessaan täten tekevänsä aika kepposen hän päällepäätteeksi sanoi Harbingerille äitinsä kuullen, että tahtoi kävellä kotia ja että Harbinger sai tulla saattamaan jos tahtoi. Ja hän tahtoi.
Mutta kun hän kerran oli alkanut keinuen kulkea tuona vienona iltapäivänä, vehmaiden puiden alla, missä länsituuli oli tehnyt ilman suloiseksi, hänen kapinallinen, huolimaton mielentilansa oli hävinnyt, ja hän tunsi itsensä äkkiä onnelliseksi ja suopeaksi ja iloiseksi sen johdosta, että käveli hänen kanssaan. Tänä päivänä Harbinger oli myöskin sydämellinen, aivan kuin olisi päättänyt olla turmelematta hänen iloisuuttaan, mistä taas Barbara oli hänelle kiitollinen. Kerran tai kahdesti hän kohotti kättäänkin ja kosketti Harbingerin hihaa, kääntäen hänen huomionsa täten lintuihin tai puihin, ollen ystävällinen ja iloinen kaikkien noiden katkerien tuntien jälkeen. Kun he erosivat toisistaan Valleys Housen ovella, niin hän katsahti häneen, hymyillen omituisesti ja puolittain katuvasti. Sillä nyt oli tuo hetki tullut!
Barbara istui ja odotti pienessä eteishuoneessa, missä harvoin käytiin. Hän saattoi nähdä sieltä pääportaat, ja hän ajatteli kohdata Courtierin sattumalta hallissa. Hän oli kiihtynyt ja hieman pilkallinen kiintymyksensä johdosta. Hän oli odottanut, että Courtier olisi ollut täsmällinen, mutta kello kävi jo kuudetta, ja pian hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi, melkein naurettavaksi, istuessaan tässä huoneessa, missä kellään ei ollut tapana käydä. Mentyään ikkunan luo hän katseli ulos.