Koko matkan hän puhui metsänhoidosta, katsellen tarkasti puita. Metsänhoito — hän sanoi — kuten rakentaminen ja kaikki muutkin toimet, jotka vaativat uskollisuutta ja kärsivällistä harrastusta, oli rappiolla tällä matkijain vuosisadalla. Hän oli saanut Barbaran isoisän harjoittamaan sitä, niin että Cattonissa (hänen kotiseudullaan), vieläpä Ravenshamissakin puut olivat katselemisen arvoisia. Täällä Monklandissa ne olivat hirveästi laiminlyötyjä. Oli ilmeinen rikos olla pitämättä parempaa huolta maan kaikkein hienoimmasta italialaisesta kypressistä!
Barbara kuunteli veltosti hymyillen. Isoäiti oli niin huvittava pontevuudessaan, varmuudessaan ja kielenkäytössään, mikä oli niin perin omintakeinen, aivan kuin hän olisi päättänyt ottaa itselleen mitä vapautuksia tahansa — hän, jota paremmin kukaan ei voinut käyttää kankeita ja sievistettyjä lauseita tai ranskankielen hienouksia. Barbarasta, joka vielä oli sen tunteen vallassa, että saattoi lentää, ja melkein huumautuneena kesäaamuisen ilman suloudesta, tuntui hullunkuriselta, että joku saattoi olla senlaatuinen. Sitten hän näki isoäidin kasvojen olevan sekunnin verran levollisina, tarkkaamattomina, ilkeännäköisinä pelokkaan tarkoitusperän vuoksi, aivan kuin ne olisivat panneet kysymyksenalaiseksi sen, miten on suhtauduttava elämään. Ja sisäisen näkemyksen välähdyksessä, jollaisia naiset saavat — Barbarankin ikäiset ja lumoavat — hän tunsi itsensä murheelliseksi, aivan kuin hän olisi nähnyt oudon kalpean kummituksen. "Vanha mummo rukka", hän ajatteli, "miten säälittävää on olla vanha!"
Mutta he olivat saapuneet jalkapolulle, mikä kulki kolmen nurmikon läpi, kohoutuen sitten mrs Noelin asuntoa kohden. Täällä miljoonien pienten, kastehohtoisten, välkkyvien kukkakellojen keskellä, täällä lehmusten ja saarnien liitävässä loistossa, täällä kevätkukkien ja myöhäisten keltaohdakkeiden tuoksussa, täällä, missä jok'ikisessä puussa lintu liverteli, oli niin kultaisen suloista — että oli mahdotonta olla murheellinen!
Ensimmäisen nurmikon nurkkauksessa seisoi kastanjanvärinen tamma, korvat höröllään jonkun kaukaisen äänen vuoksi, jonka vaikutuksen se yksinään tunsi. Huomatessaan tulijat se pani korvansa luimuun, ja pieni vihainen vilke ilmestyi sen silmäkulmaan. He kulkivat sen ohitse ja joutuivat toiselle kentälle. Puolitiessä Barbara sanoi rauhallisesti:
"Isoäiti, siellä tuntuu olevan härkä!"
Siellä oli tosiaankin, erään pensasrivin takana, suunnattoman suuri härkä. Se liikkui hitaasti heitä kohden, ollen kuitenkin vielä noin kahdensadan yardin päässä. Se oli iso punainen elukka leveine niskoineen ja otsineen, mitkä tekevät siitä eläinten kesken raa'an voiman symbolin.
Lady Casterley tarkasti sitä ankarasti.
"Minä en pidä häristä", hän sanoi, "minä luulen, että meidän täytyy kävellä takaperin".
"Sinä et voi, se on liian työlästä."
"Minä en aio kääntyä takaisin", sanoi lady Casterley. "Härkää ei saisi pitää täällä. Kenen syy se on? Minä tulen valittamaan siitä. Seiso asemillasi ja tarkasta sitä. Meidän täytyy estää sen lähestyminen."