He seisoivat paikoillaan ja tarkastivat härkää, joka yhä vain lähestyi heitä.
"Tästä se ei pysähdy", sanoi lady Casterley. "Me emme saa olla huomaavinamme sitä. Anna minulle käsivartesi, rakkaani, minun jalkani tuntuvat melkein omituisilta."
Barbara kääri käsivartensa tuon pienen vartalon ympärille. He jatkoivat matkaansa.
"Minä en ole ollut viime aikoina tekemisissä härkien kanssa", sanoi lady Casterley. Härkä tuli yhä lähemmäksi.
"Isoäiti", sanoi Barbara, "sinun pitää käydä rauhallisesti porraspuulle saakka. Kun sinä olet päässyt yli, niin minä tulen perästä."
"Eikös mitä", sanoi lady Casterley, "me menemme yhdessä. Älä ollenkaan huomaa sitä. Minä uskon, että se keino tepsii."
"Rakas isoäiti, sinun pitää tehdä siten, kuin minä sanoin, minä tunnen tämän härän, se on meidän."
Näiden kutakuinkin pahaenteisten sanojen johdosta lady Casterley loi häneen terävän katseen.
"Minä en mene", hän sanoi. "Minun jalkani tuntuvat nyt kyllin vahvoilta. Me voimme juosta, jos on välttämätöntä."
"Niin voi härkäkin", sanoi Barbara.