Tuo mrs Noelia koskeva lisätiedonanto, jonka Barbara jo tunsi ja jota Bucklandburyn uutiset olivat levittäneet, ei ollut tullut hovissa yleiseksi tiedoksi, ennenkuin lordi Dennis oli lähtenyt kalaan. Sen tiedon ohella, että Miltoun oli saapunut ja lähtenyt ulos ilman aamiaista, se oli vastaanotettu sekavin tuntein. Tultuaan lyhyessä neuvottelussa yksimieliseksi siitä, että vaalien kannalta oli kenties parempi, että mrs Noel oli erossa miehestään, kuin jos hän olisi ollut saanut avioeron, Bertie, Harbinger ja Shropton olivat edelleenkin taipuvaiset uskomaan, että aikaa ei ollut hukattava — kykenemättä kuitenkaan päättämään, mitä olisi ollut tehtävä. Lukuunottamatta mahdottomuutta tietää, miten Miltounin kaltainen henkilö tuli suhtautumaan asiaan, heidän edessään oli kaikkien tilanteiden pirullinen sukkeluus, mihin soveltuu sananlasku "vähemmän puhuttu, pikemmin korjattu". Heidän vastassaan oli kammoaherättävä tosiasia, häväistysjutun mahti. Yksinkertaisten tosiasiain yksinkertainen esittäminen (mistä mitään oikeutettua poikkeusta ei voida tehdä) ilman mitään moraalisia viittailuja, niiden asettaminen yleisön nähtäväksi mielenkiintoisena tiedonantona, tai pahimmassa tapauksessa niiden paljastaminen siinä mielessä, että yleisö ei sokeasti valitsisi edustajakseen sellaista henkilöä, jonka yksityiselämä ei mahdollisesti kestä julkista tarkastelua — mikä voisi olla sen oikeutetumpaa! Ja Miltounin kannattajat tiesivät kuitenkin, että tuolla yksinkertaisella maininnalla siitä, missä hän vietti iltansa, oli tuhoava teho sen vuoksi, että se vaikutti siihen puoleen ihmisten mielikuvituksessa, mikä oli helpoimmin kiihotettavissa. He tiesivät liiankin hyvin, miten vahva eräs alkuperäinen halu oli, erittäinkin maaseudulla, halu, jonka tyydyttämisestä maailman pystyssäpysyminen riippui, miten niin perin vaikeata oli olla tyydyttämättä sitä, miten mielenkiintoista ja kiihoittavaa oli nähdä tai kuulla toisten noudattavan sitä ja miten (vaikka tässä kohden ihmiset tietenkin saattoivat olla salaa eri mieltä) moitittavaa se heistä oli! He tiesivät liian hyvin, miten eräänlainen omatunto osasi pitää arvossa tätä huhua ja miten puritaanit nuolivat venyneitä huuliaan. He tiesivät myöskin, miten ihmisiin, joilla oli hitunenkin mielikuvitusta, vaikutti vastustamattomasti tuo pelkkä yhteys yksinään asuvan naisen ja sellaisen henkilön välillä, joka kuului yhteiskuntaluokkaan, minkä oletettiin perinnäistapojensa mukaisesti aina tyydyttävän halunsa! Kuten Harbinger oli sanonut: asia oli tosiaankin pirullisen kiusallinen! Sillä jos siihen kiinnitettiin jotakin huomiota, sitä paremmin uskoi kansa sen todeksi. Ja kuitenkin he tiesivät, että se oli tekevä tuhoa, sillä sen sanoi heille heidän oman sielunsa salainen ääni, joka vakuutti heille, että he itsekin olisivat uskoneet sitä, jolleivät olisi paremmin tietäneet. He eivät päättäneet tehdä mitään, vaan jäivät odottamaan Miltounin tuloa.
Lady Valleys vastaanotti uutisen huokaisten syvään helpotuksesta ja huomauttaen, että se oli kenties uusi vale. Kun Barbara vakuutti sen todeksi, niin hän vain sanoi: "Eustace rukka!" ja kirjoitti heti miehelleen, ilmoittaen hänelle, että "tuntematon" oli vielä naimisissa ja että näin ollen kaikkein pahinta ei tarvinnut pelätä.
Miltoun saapui puolipäiväaterialle, mutta hänen kasvoistaan ja tavoistaan ei voitu mitään arvata. Hän oli jonkun verran tavallista puheliaampi ja kertoi yhtä ja toista Brabrookin puheesta — jostakin, jonka oli kuullut. Hän katsahti Courtieriin merkitsevästi ja sanoi hänelle aterian jälkeen:
"Tahdotteko tulla minun tyyssijaani?"
Elisabethin-mallisen kylkirakennuksen seurusteluhuoneessa — missä kerran oli ollut kirjo-ompeluksia, gobeliineja ja kiihtyneiden naisten messukirjoja — nyt oli kirjoja, lentokirjasia, tammilaudoituksia, piippuja, miekkailupukuja ja yhdellä seinällä kokoelma punanahkain aseita, jotka Miltoun oli tuonut Yhdysvalloista. Niiden yläpuolella ja niiden hallitsijana oli kuuluisan apashipäällikön pronssinen kuolinnaamio, minkä eräs Yalen yliopiston professori oli valanut kipsiin ja mitä hän oli pitänyt kuolevan rodun mainiona edustajana. Nämä kasvot, jotka aivan kummallisella tavalla muistuttivat Dantea, holhosivat huonetta raa'alla traagillisella stoalaisuudella. Kukaan ei voinut katsella niitä tuntematta, että ihmistahto oli niissä jännitettynä kaikkein viimeisimpiä voimia myöten.
Nähden tämän ensi kertaa Courtier sanoi:
"Mainio naamio — tämä tässä! Sielu vain puuttuu!"
Miltoun nyökäytti päätään.
"Istuutukaa", hän sanoi.
Courtier istuutui.