"Pojat", sanoin minä, "tahdon, että leikitte sisällä tänä aamuna. Jos menette ulos, tulette likaisiksi."
"Luulen, että aurinko on pahoillaan, jos se ei saa meitä nähdä", sanoi
Willy.
"Sitä en usko", sanoin minä, "aurinko on kyllin vanha ymmärtääkseen olla kärsivällinen."
Aamiaisen jälkeen pojat lähtivät, joskin vasten mielisesti, omaan huoneeseensa ja minä tarkastin perinpohjin sekä talon että pihan nähdäkseni, ettei mikään tuottaisi minulle talonhoitajana häpeää. Annoin kruunun Mikelle ja toisen Maggielle ja niin vapautuneena raskaasta taakasta koristin arkihuoneen ja Helenan huoneen kukilla. Kun astuin Helenan huoneeseen, kuulin sivukomerossa olevan pesukaapin luota liikettä ja kun katsahdin sinne, näin Toddyn, joka parhaillaan joi viimeisiä siemauksia mustaa nestettä sisältävästä pullosta.
"Juon muttaa lääkettä", sanoi Toddy, "minä pidän niin hijveätti muttatta lääkkeettä."
"Mistä sinä sitä valmistat?" kysyin minä, jonkunlaisella ymmärtämyksellä. Olin huomaavinani tässä jälleen perinnöllisyyden vaikutusta. Kun Helena ja minä olimme lapsia, saatoimme leikkiä tuntikausia siten, että liotimme lakritsia vedessä. Tuo musta neste oli olevinaan lääkettä.
"Minä tekoitan titä tättä miktuujatta", sanoi Toddy.
Se oli toinen lääke lapsuuden ajoilta, mutta sitä valmistettiin vain lääkärin määräysten mukaan, eikä se ollut varsin terveellistä, jos sitä otti "tarpeen mukaan." Tarttuessani pulloon —; noin sadan gramman suuruiseen — minä kysyin:
"Paljonko sinä sitä joit, Toddy?"
"Koko pullolliten — te oli niin hautkaa", sanoi hän.