"Ja pukki myöskin", lisäsi Willy.
Viiden minuutin kuluttua istuin ajoneuvoissa tai oikeammin Tomin avovaunuissa. "Mike", minä huudahdin, "unohdin sanoa Maggielle, että hän valmistaisi aamiaisen siksi, kun he tulevat — vie nopeasti hänelle sana."
"Kyllä, herra", sanoi Mike ja kiiruhti pois.
"Oletteko valmiit, pojat", kysyin.
"Heti paikalla", sanoi Willy, "kunhan vain saan tämän paikoilleen. No nyt", jatkoi hän, istuutui, tarttui ohjaksiin ja hujautti piiskalla, "alappas astua."
"Odotappas hetkinen, Willy — pane pois tuo piiska, äläkä koske pukkia sillä kertaakaan matkalla. Aijon ajaa hyvin hitaasti, meillä on yllin kyllin aikaa — sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin pidellä ohjaksistasi."
"Hyvä", sanoi Willy, "mutta minä tahdon olla oikein miehen näköinen ajaessani."
"Sen voit tehdä, kun joku voi juosta vierelläsi. Nyt matkaan."
Hevoset läksivät juosta hölkyttämään, ja pukki seurasi kintereillä. Kun olimme minuutin matkan päässä asemalta, saapui juna. Olin aikonut olla asemasillalla Tomia ja Helenaa vastassa, mutta kelloni oli nähtävästi jäljessä. Läimähytin hevosia, katsoin taakseni ja näin, että pojat tulivat heti perässä. Uudelleen kääntyessäni näin, että olin jo niin lähellä asemasiltaa, ettei muu kuin hyvin äkkinäinen käännös voisi pelastaa minua vakavasta onnettomuudesta. Mutta nuo jalot eläimet oivalsivat vaaran yhtä pian kuin minäkin ja kääntyivät miltei paikoillansa. Samassa kuulin kaksi kovaa jysähdystä pienen asematalon puuseinää vastaan, kuulin hirveätä huutoa kahdesta suusta, näin molemmat sisarenpoikani yhdessä mylläkässä asemasillalla Bloam Parkin postivaunujen ajajan jyristäessä korvaani:
"Kuinka ihmeessä annoitte niiden sitoa pukin kiinni vaunujen akseliin?"