Muistan, kuinka itse olin ihastuksissani saadessani kääntää mullin mallin vanhan matkakirstun sisällön. — Tuntuu kuin jos tuosta ajasta jo olisi vuosisata kulunut. — Siksipä hymyilinkin ymmärtämyksellä Toddylle hänen ilmeiseksi ihastuksekseen. Kuinka miellyttävää onkaan virittää ymmärtämyksen kieli lapsen mielessä, ajattelin, kuinka nopeasti lapsen silmä ymmärtääkään katseen, joka käy sanoin lausutun ajatuksen edellä. Rakas, pikku Toddy! Vuosikausia olisimme voineet istua saman pöydän ääressä piittaamatta toistemme sanoista, mutta nyt oli erään mielitekosi satunnainen mainitseminen äkkiä saattanut sielumme suloiseen sopusointuun, samantapaiseen, joka varmaankin yhdisti Mestarin siihen opetuslapseen, joka hänkin puolestaan ilmeisesti oli heikoin kahdestatoista valitusta. "Hijmuten hautka ito kittu" näytti äkkiä tasoittavan kaikki eroavaisuudet ijässä, asemassa, kokemuksessa tuon pienen pojan ja minun välilläni. —
Kauhistuttava ajatus juolahti yht'äkkiä mieleeni. Syöksyin portaita ylös huoneeseeni. Niin, hän tarkoitti kuin tarkoittikin minun matkakirstuani. Minä en havainnut siinä mitään "hautkaa", päinvastoin. Myötätunnon side minun ja sisarenpoikani välillä katkesi tällä hetkellä. Katsellessani tuota asiaa joltisenkin välimatkan päästä, nyt, kun muutamien viikkojen väliaika eroittaa minut tuosta päivästä, täytyy minun myöntää, etten voinut katsella edessäni olevaa näkyä rauhallisena ja ilman ennakkoluuloa. Nyt huomaan, että Toddya kohtaan tuntemani myötätuntoisuuden äkillinen ilmeneminen ja yhtä äkillinen häviäminen olivat elävä todistus ihmismielen muuttuvaisuudesta. Sieluni oli ikäänkuin kiiruhtanut hänen luokseen siksi, että hän piti vanhojen kirstujen penkomisesta, ja koska luulin, että hän nautti katsellessaan sitä mitä erilaisimmista esineistä kokoonpantua muistomerkkiä, joka oli tuloksena sellaisesta penkomisesta. Edessäni oleva näky osoitti selvästi, että olin osunut oikeaan arvostellessani sisarenpoikani luonnetta. Ja nyt minun itsekkäät vaistoni kiirehtivät peittämään sieluni kirkkaan näkemyksen ja häiritsemään sitä iloa, jota minun olisi pitänyt tuntea, kun sain nähdä kaiken "ei enää puolittain, vaan kasvoista kasvoihin."
Matkalaukkuuni sain sopimaan yhtä jos toistakin, sillä ollessani sotilaana olin kehittänyt matkatavaroiden kokoonpanemisen todelliseksi taiteeksi. Jos luonteessani olisi ollut rahtunenkin itserakkautta, olisin ollut itsestäni ylpeä, sillä eipä todellakaan olisi voinut uskoa, että koko tuo laattialla oleva tavararöykkiö oli saattanut mahtua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Toddy oli ilmeisesti enemmän asianharrastaja kuin asiantuntija matkalaukun täyttämisessä. Sain pian selville hänen menettelytapansa ja tuo huomioni loi vähän valoa matkalaukkuni edessä olevien tavaroiden paljouteen. Kun silinterihattu ja sen kotelo eroitetaan luonnollisesta yhteydestään, niin ne anastavat lähes kaksi kertaa enemmän tilaa, vaikka edellisessä olisikin kengänkiilloitusvehkeet, joita siinä ei tavallisesti pidetä, ja jälkimäisessä muutamia kokonaisessa rommimeressä lionneita Sikaareja. Samaa voi sanoa kannettavasta pukukotelosta ja sen sisällöstä, jotka eräs entinen sotatoveri oli ostanut minulle Wienistä, ja jota eräs vanha europalainen soturi oli pitänyt suorastaan verrattomana. Remmit, jotka estivät suojuskotelon putoamasta, olivat leikatut poikki, revityt tai muuten saatu pois paikoiltaan, ja tuossa suojuksessa oli frakkipukuni tiukasti kokoonkäärittynä. Kärsimättömänä sieppasin tuon käärön ja ruvetessani sitä aukomaan kuulin ovelta ulvontaa.
"Otit nukkeni kehdotta — tahdon tuutia lattani -oo-ee-ee!"
"Sinä ilkiö", huusin, melkeinpä karjasin, olin niin suutuksissani. "Tahtoisinpa tällä hetkellä katkaista kaulasi. Mitä ajattelet, kun käännät matkalaukkuni sisällön nurin narin?"
"En-en-tiedä." Ja Toddyn alihuuli työntyi eteenpäin. Uskon, että bengalialainen tiikerikin voisi heltyä tuntemaan sääliä tuota näkyä katsellessaan, mutta tuollainen ajatus ei pälkähtänyt päähänikään sillä hetkellä.
"Miksi teit sen?"
"Niin kun —."
"No, miksi?"
"En minä — tiedä."