"Mutta minäpä olen, minä näen hänet joka kerran, kun katselen ylös taivaalle ja kun ei kukaan muu ole mukanani."
Ajaja teki ristinmerkin: "Hän puhuu aina noin ja, toden totta, uskon häntä. Luulisipa melkein, että itse pyhimykset puhuttelevat tuota poikaa."
Se oli ihmeellistä. Willyn kasvot olivat liian loistavat kuuluakseen tähän maailmaan, kun hän edelleen selvitteli käsitystään toisesta paremmasta maasta ja sen asukkaista. — Toddyn kieli leperteli lakkaamatta, joskin melkein kuulumattomasti, mutta kun sattumalta sain muutamista sanoista selvän, olivat ne niin hullunkuriset ja eriskummalliset, että nostin pojan syliini kuullakseni selvemmin. Huomasin, että mielessäni tarkistin Helenalle aikomani kirjeen sisältöä, ja että olin siitä häpeissäni. Mutta eivät Toddyn hullutukset eikä Willyn henkevyys saaneet minua unohtamaan matkani varsinaista tarkoitusta. Löysin sepän ja jätin hänelle lukon avaimen valmistamista varten. Senjälkeen ajoimme putoukselle. Pojat ahdistelivat minua kysymyksillään seisoessamme putouksen partaalla, ja vaikka veden kohina esti minua kuulemasta, eivät he vähintäkään väsyneet kyselemään. Läksin hotelliin saadakseni sieltä itselleni sikaarin ja otin pojat mukaani. En todellakaan käyttänyt muuta kuin kolme minuuttia sikaarin valitsemiseen ja muutamiin kysymyksiin putouksesta, mutta kun käännyin, olivat pojat hävinneet enkä voinut nähdä heitä missään. Äkkiä kaksi kellahtavaa läikkää sukelsi esiin lähimmältä kosken partaalta. Nuo läikät tunsin sisarenpoikieni hatuiksi. Sitten näin noiden läikkien maanpuolella kaksi pikku olentoa pitkin pituuttaan maassa makaamassa. En uskaltanut huutaa pelosta, että säikäyttäisin heidät, jos he kuulisivat ääneni. Hiivin ruohoa pitkin vuoroin sadatellen, vuoroin rukoillen. He lojuivat vatsallaan ja katselivat kalliojyrkänteen yli alas koskeen. Lähestyin varpaillani, heittäydyin maahan ja tartuin kumpaakin jalkaan.
"Voi, Harry eno", huusi Willy korvaani, painaessani häntä rintaani vastaan vuoroin suudellen ja pudistellen häntä. "Pääsin pitemmälle reunan yli kuin Toddy."
"Mutta, mutta — jiipuinhan minäkin kaukana", puolustelihe Toddy.
IV LUKU.
Kukkakimppuni ja miten sen kävi.
Koko iltapäivän pyhitin Neiti Maytonin kukkakimpulle. Se olikin erikoisen hauskaa ajanviettoa. Se ei ollut mikään kukkakauppiaan valmistama kimppu, jossa oli vain muutamia harvoja lajeja, kukat rautalankojen varassa, ja järjestetyt matemaattisella tarkkuudella. Pistin joukkoon monta harvinaista kukkasta, jotka ovat liian vaatimattomat kukinnoltaan rehennelläkseen kukkakauppiaiden myymälöissä. Yhdistin yhtä monta väriä kuin kukkasta, ja tuoksuja, jotka ovat täysin vieraat suurkaupungin kukkasille. Kukkien järjestely on mielitekojani, mutta nyt tuotti se enemmän iloa kuin koskaan ennen. Ei siksi, että olisin ollut rakastunut neiti Maytoniin, voihan mies vilpittömästi ihailla kaunista, lahjakasta naista olematta silti häneen rakastunut. Hän voi iloita koettaessaan valmistaa tälle iloa. Mutta silti ei tarvitse pitää välttämättömänä, että tuo nainen antaa itsensä vastalahjaksi. Tultuani varttuneempaan ikään olen aina ivan hymy huulillani kuunnellut puhetta rakastuneiden miesten anteliaisuudesta; minusta on tuntunut, että he pyytävät ääretöntä hintaa siitä, mitä heillä on tarjona. Tuollaiset eivät tunteeni neiti Maytonia kohtaan olleet. Onhan ollut olemassa pakanoita, jotka ovat tarjonneet lahjoja jumalattarilleen puhtaasta ihailusta ilman vähintäkään ajatusta siitä, että he koskaan saisivat nauttia lempijumaliensa alituista seuraa. En osoittanut koskaan huomaavaisuutta neiti Maytonille tuntematta läheistä ymmärtämystä noita suurisieluisia pakanoita sekä heidän hyvää esimerkkiänsä seuraavia kristittyjä kohtaan. Nähdessäni kimppuni yhä lisääntyvän ihanuuden iloni ja tyydytyksen tunteeni kasvoivat ajatellessani, kuinka hän tulisi ihailemaan makuni näytettä.
Vihdoin se valmistui, mutta äkkiä iloni hävisi, kun tuo kauhea ajatus "mitä ihmiset sanovat" iski mieleeni. Jos olisimme olleet New-Yorkissa emmekä Hillcrestissä, ei kukaan muu kuin kukkakauppias, juoksupoika ja minä olisi tiennyt, että lähetin kukkasia neiti Maytonille, mutta Hillcrestissä, satoine siellä asuvine kielikelloineen, ja missä kaikki olivat selvillä toisistansa ja toistensa asioista, siellä pelkäsin juoruja. Miken, ajajan, vaitioloon saatoin luottaa. Olin hänelle jo sivumennen pistänyt lantin silloin, toisen tällöin ja kertonut hänelle eräästä liikkeessämme palvelevasta miehestä, jonka perheen Mike oli tuntenut Old Erinissä. Mutta kaikkihan tiesivät, missä Mike palveli, ja kaikkihan tiesivät — salaperäisesti, näkymättömästi ja nopeasti uutiset leviävät maalla — että minä olin nykyisin ainoa herrasmies eversti Lawrencen kodissa. Ah, nytpä jo keksinkin! Kirjastohuoneen hyllyllä olin nähnyt pahvilaatikon, joka oli aivan naisten hattulaatikon näköinen — sitähän voinkin käyttää. Löysin laatikon, se oli juuri sopivan suuruinen. Pistin käyntikorttini laatikon pohjalle — ei tarvitse epäilläkään, ettei neitonen löydä korttia, joka seuraa kukkalähetystä — asetin hellävaroen kimpun laatikon keskelle ja menin etsimään Mikeä. Hän iski iloisesti silmää kuullessaan asiani laadun ja kuiskasi:
"Saatte nähdä, että kaikki käy näppärästi, armollinen herra. Rouva Clarksonin keittäjä ja minä olemme ylimmät ystävät ja minun on tapana mennä sisään takatietä. Sitä ei näe muut kuin taivaan enkelit, eivätkä ne juorua."