"Hyvä, Mike, tässä on vähän vaivoistasi, löydät laatikon eteisestä vaatenaulakon päältä."
Puolisen tuntia myöhemmin istuessani lukemassa ikkunani ääressä näin Miken, joka sileäksi ajeltuna, siististi puettuna ja hyvin harjattuna ajaa karautti ulos tielle pitäen varovasti laatikkoani suunnattoman suurella kämmenellään. Pää täynnä suloisia mielikuvia menin alas illalliselle. Uudet ystäväni olivat harvinaisen kiltit. Ajelumatka näkyi rauhoittaneen heidän rajuuttaan ja vaikuttaneen kohottavasti heidän pikku sieluihinsa. Heidän ruokahalunsa ei tosin nytkään ollut huonoimpia, mutta he puhelivat vähän ja kaikki mitä he sanoivat, oli siinä määrin somaa ja huvittavaa, että kun he illallisen jälkeen pyysivät minua auttamaan heitä vuoteeseen, minä ilolla suostuin. Toddy hävisi jonnekin ja tuli takaisin aivan lohduttomana.
"En voi löytää nukkeni kehtoa", hän uikutti.
"Älä ole siitä milläsikään, ystäväni", sanoin lohdutellen. "Tule enon polvelle ratsastamaan."
"Mutta minä tahdon nukkeni kehdon", sanoi hän, alahuuli surkeasti lerpallaan.
Muistin kokemukseni siitä kuinka Toddy tahtoi nähdä "pyöjien pyöjivän" ja vapisin.
"Toddy", sanoin niin taivuttelevalla äänellä, että se olisi voinut minulle kauppiaana tuottaa tuhansia vuosittain, jos olisin sitä aina halutessani voinut käyttää, "Toddy, etkö halua ratsastaa enon selässä?"
"En, tahdon nuken kehdon."
"Etkö tahdo, että kerron sinulle jotakin?"
Hetken aikaa ilmaisivat Toddyn kasvot hirveää sisäistä taistelua vanhan Aatamin ja Eva-äidin välillä, mutta lopuksi uteliaisuus voitti luontaisen pahuuden, ja Toddy mumisi: