"Varmaankin me luemme eri raamattuja, Willy. Mutta annappas kuulua oma muunnelmasi."
"Mitä?"
"Kerro sinä nyt minulle Noakista, koska tiedät hänestä niin paljon."
"Kyllä, jos sinä tahdot. Kerran Jumala oli niin pahoillaan, kun ihmiset olivat pahoja, että hän suri sitä, että oli luonut maailmaa tai ketään tai mitään. Mutta Noak ei ollut paha ja Jumala piti hänestä paljon. Niin hän käski Noakia rakentamaan suuren arkin ja sitten Hän antaisi sataa niin että kaikki hukkuisivat, mutta Noakin ja hänen pikku poikansa ja tyttönsä ja koirien ja kissojen, lehmä-äidin ja lehmätyttöjen ja lehmäpoikien ja hevosten ja kaikkien piti mennä arkkiin ja eivät he siellä ollenkaan kastuisi vaikka sataisikin. Ja Noak otti mukaansa arkkiin paljon syötävää: leivoksia ja maitoa ja kaurapuuroa ja mansikoita ja lahnaa ja-ja-ja luumuvanukasta. Mutta Noak ei tahtonut, että kaikki ihmiset hukkuisivat ja siksi hän sanoi ihmisille: 'Kohta alkaa hirveästi sataa. Olisi teille parempi, jos olisitte hyviä, silloin Jumala antaisi teidän tulla minun arkkiini.' Mutta he sanoivat: 'No jos sataa, menemme sisälle siksi kunnes se lakkaa.' Toiset sanoivat: 'Me emme pelkää sadetta, meillä on sateensuojat.' Ja toiset väittivät etteivät he ollenkaan peljänneet pientä sadetta. Mutta sitten tuli sade, ja ihmiset menivät kiireesti sisälle taloihinsa ja vesi tuli sisälle ja he menivät yläkertaan ja vesi tuli sinne ja he menivät talojen katoille ja korkeisiin puihin ja korkeille vuorille ja vesi seurasi heitä joka paikkaan ja hukutti heidät, mutta ei Noakia ja ihmisiä, jotka olivat arkissa. Ja sade kesti neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja sitte se lakkasi ja Noak astui ulos arkista ja hän ja hänen pikku poikansa ja tyttönsä menivät minne vain halusivat ja kaikki, mitä oli maailmassa, oli heidän. Ei kukaan käskenyt heitä menemään kotiin, eikä ollut yhtään koulua mitä käydä, eikä pahoja poikia, jotka antoivat selkään, eikä mitään muutakaan. Kerro nyt toinen satu."
Päätin itsekseni, etten enää yrittäisikään kertoa mitään raamatusta; kokemukseni siinä suhteessa eivät olleet rohkaisevia. Yritin kertoa sodasta.
"Tiedättekö, mitä sota oli?" kysyin tunnustellakseni maaperää.
"Kyllä", sanoi Willy, "isä oli siellä ja hänellä on miekka. Etkö näe, tuolla se riippuu."
Näin kyllä, ja muisto tuosta kauheasta sotatantereesta, jossa viimeksi olin nähnyt Tomin miekkaa heiluttelevan ja tämä rauhallinen huone, jossa tämä muistomerkki riippui seinällä, olivat suuria vastakohtia. Vaivuin mietteisiini, josta vasta Willyn huomautus herätti minut:
"Etkö kerrokaan?"
"Kyllä, Willy. Eräänä päivänä, kun sota oli täydessä käynnissä, suuri joukko sotamiehiä marssi tietä pitkin, ja he olivat näännyksissään nälästä. Koko päivänä he eivät olleet saaneet ruokaa."