"Mikseivät he menneet sisään johonkin taloon ruokaa pyytämään. Niin minä aina teen, kun kuljeskelen ulkona."
"Siksi, etteivät ihmiset niillä seuduin pitäneet heistä. Niiden ihmisten veljet ja isät ja miehet olivat myöskin sotamiehiä, mutta he eivät pitäneet niistä sotamiehistä, joista ensiksi kerroin ja he tahtoivat vain tappaa heidät."
"Silloin he eivät olleet ensinkään kilttejä", sanoi Willy päättävästi.
"Mutta sotamiehet, joista ensiksi kerroin, tahtoivat taas tappaa heidät, Willy."
"Silloin he olivat kaikki pahoja, kun tahtoivat tappaa toisensa!"
"Eiväthän toki, Willy. Molemmin puolin oli paljon hyviä ihmisiä."
Willy parka näytti hämmästyneeltä ja siihen hänellä olikin täysi oikeus, sillä eiväthän viisaimmat ja parhaimmatkaan ihmisistä ole kyenneet selvittämään sodan herättämiä tunteita.
"Molemmat puolet olivat ratsain", jatkoin, "ja he olivat aivan lähellä toisiaan ja kun he näkivät toisensa, kannustivat he ratsunsa ja torvien törähdellessä kaikki sotamiehet tempasivat esiin miekkansa hyökätäksensä vihollisen kimppuun. Silloin pikku poika, joka oli ollut metsässä äidille marjoja noukkimassa, yritti tien yli. Kuinka olikaan, kompastui hän johonkin ja kaatui tielle ja rupesi huutamaan. Silloin joku huusi hyvin ääneen: 'Seis!' ja toisella puolen olevat hevoset pysähtyivät, ja sitten taas joku toinen: 'Seis!' Torvet antoivat merkin ja toisellakin puolen pysähdyttiin. Eräs soturi hyppäsi hevosen selästä ja nosti pikku pojan maasta — hän oli jokseenkin sinun kokoisesi, Willy — ja koetti tyynnytellä häntä. Sitten tuli sotamies vihollisen puolelta katselemaan poikaa ja yhä useampi ja useampi kummaltakin puolelta. Ja kun poika oli rauhoittunut ja läksi tallustelemaan kotiinsa, ratsastivat sotamiehet kukin suunnallensa, sillä nyt ei heillä ollut ensinkään halua taisteluun."
"Voi, Harry-eno, minusta sotamies oli oikein kiltti, kun hyppäsi alas hevosen selästä ja hoiti tuota pikku poika parkaa."
"Niin, Willy, voitko arvata kuka se oli?"