"En."
"Se oli sinun isäsi!"
"Oh-h-h-h." Jos Tom olisi voinut nähdä ilmeen poikansa kasvoilla, kun tämä ihmetellen huudahti, ei hänestä olisi tuntunut niin suurelta kuin silloin se tappio, minkä hän kärsi menettäessään tässä yhden parhaimmista tilaisuuksista kunnostautua ratsuväkiupseerina. Hän näkyi käsittäneen kertomuksen koko merkityksen ja ilme hänen suurissa silmissään syventyi saaden tuon yliluonnollisen, kauvastähtäävän katseen, joka tuntui liian vakavalta kuuluakseen millekään elävälle olennolle.
Mutta Toddylla, jota rakastava äiti piti taiteellisesti lahjakkaana, oli ilme kuin sillä, joka on vaipunut mietiskelemään omia asioitaan, ja tuskinpa oli Willyn huudahdus ehtinyt kajahtaa, kun Toddy jo alkoi leperrellä omia sepustuksiaan.
"Kun minä olin totamiet", hän alkoi hyvin juhlallisesti, "oli minulla takki ja lakki ja muhvi ja pikku kääjme kaulatta että minun oliti lämmin ja titte tatoi vettä ja jakeita ja tuuli ja minun oli niin paha olla, että nielin tapelin ja titte minä ihan kokonaan kuolin."
"Kuinka sitten tulit tänne?" kysyin mielenkiinnolla, jota Toddyn viimeinen tärkeä väite oli omiansa herättämään.
"Minä en viittinytkään enää olla ihan kokonaan kuollut ja tulin tuojaan tänne. Ja minä tahdon nukkeni kehdon."
Voi sinua, sinä pieni itsepäinen hirviö! Jos olisit täysi-ikäinen, miten mainiosti sinä menestyisitkään liikealalla.
"Harry eno, tahtoisin että isä tulisi nyt heti kotiin", sanoi Willy.
"Minkätähden?"