"Jakat Jumala, älä anna minun olla niin hijveän pahan", hän huusi kyyneltensä keskeltä. Luulen, ettei hänellä ollut selvää käsitystä siitä, mitä hän sanoi ja kenen puoleen hän kääntyi, mutta jospa publikaanilla, jonka rukousta Toddy näin sovellutti omaan tarpeeseensa, olisi ollut tuollainen ilme, kun hän rukoili kuuluisan rukouksensa, uskon varmasti, että se olisi heti tullut kuulluksi. Toddy hiipi nurkkaan ja peitti kasvonsa itseäänsyyttävässä katumuksessa.
"Älä ole milläsikään, Toddy", sanoin surullisena, "tiedänhän, ettet tehnyt sitä pahassa tarkoituksessa."
"Tahdon pitää tinua hyvänä," nyyhkytti Toddy.
"No, tulehan sitten tänne, poika parka", sanoin minä ojentaen käteni häntä kohti. Tuumin, että eiköhän kelpo piispa Tegnér ajatellut juuri tällaista pikku syntistä kirjoittaessaan:
"Rakkauden syvyys on sovituksen syvyys, sillä rakkaus on sovitusta."
Toddy tuli syliini, vuodatti vuolaita kyyneliä paidanedustalleni ja sanoi lopuksi syvään huokaisten:
"Tahdon, että tinäkin pidät minua hyvänä."
Täytin hänen pyyntönsä. Periaatteessa olin jo kauvan uskonut, että Luojan viisaus useimmin ilmenee meille viattomimpien luotujen kautta. Ja toden totta, tässäpä nyt näkyi vahvistus periaatteelleni, sillä kukapa olisi ennen minulle käytännössä opettanut loukatun velvollisuutta loukkaajaa kohtaan. Suutelin ja hyväilin Toddya, ja loppujen lopuksi sain hänet rauhoittumaan. Hänen ylöspäin kääntyneet pikku kasvonsa olivat liasta ja kyynelten jäljistä huolimatta kauniimmat kuin koskaan hänen iloisina hetkinään. Hän katsoi luottavaisesti ja vakavasti minua silmiin ja onnittelin itseäni erinomaisesta, anteeksi antavaisesta mielestä, kun Toddy äkkiä osoitti minulle entisen vanhan luontoni ja anteeksiantoni vaillinaisuuden sanomalla:
"Tuutele nukkeani kantta."
Tottelin. Anteeksiantoni oli siis täydellinen, mutta niinpä oli jo nöyryytyksenikin. Lopetin keskustelumme lyhyeen. Toivotimme toisillemme "Jumalan siunausta", kuten Willy edellisenä iltana oli opettanut ja tuon hurskaan harjoituksen toinen osakas ainakin toivoi sydämestään, että toisen pyyntö tulisi kuulluksi. Sitten heittäydyin nojatuoliin kirjastohuoneessa ja vaivuin mietteisiin. Olin todellakin syvästi huolissani Toddyn hommien tähden kukkakimppuni suhteen. Kertoisin asianlaidan neiti Maytonille — senhän kyllä saatoin tehdä, sillä olihan hän liian hyvä ollakseen loukkaantunut naurettavasta erehdyksestä, jonka lapsi oli aiheuttanut. Mutta hän nauraisi minulle — eihän sitä voisi auttaa. Ja ajatus tulla neiti Maytonin naurun esineeksi, hämmensi minut siinä määrin, että oikein häpesin itseäni. Kuten kaikki nuoret miehet olin minäkin joutunut monen rohkean pilapuheen esineeksi toverien joukossa, ja olin sulattanut ne silmää rävähyttämättä. Siksi tuntui oikein raukkamaiselta ja halveksittavalta pelkkä ajatus naurusta, jota ei luultavasti kuulisi muut kuin neiti Mayton itse. Mutta jos ei ole kysymys mistään läheisemmästä suhteesta, voi henkilö, joka joutuu naurun esineeksi, kadottaa jonkun verran arvostaan naurajan silmissä. Taivas! Tuo ajatus oli kauhea! Kuitenkin täytyi minun mahdollisimman pian kirjoittaa anteeksipyyntö. Ollessani kirjeenvaihtajana liikkeessä, jossa nyt olen myyjänä, voitin takaisin monta liiketuttavaa, jotka olivat jättäneet liikkeemme. Toivoin hyvin sepitetyllä kirjeellä voivani saavuttaa jälleen neiti Maytonin kunnioituksen. Kirjoitin nopeasti kirjeen, korjailin sitä huolellisesti, kirjoitin sen asianmukaisesti puhtaaksi ja lähetin uskollisen Mikaelin sitä viemään. Senjälkeen koetin lukea, mutta turhaan. Tuntikausia kuljeskelin edestakaisin parvekkeella sikaaria poltellen ja kun vihdoin läksin sisään, oli mieleni täynnä ajatuksia, toiveita, pelkoa ja mielikuvia, jotka olivat minulle uusia. Uskollisena tehtävälleni kurkistin sisarenpoikieni huoneeseen. Siellä pojat lepäsivät asennoissa, jonka vertaisia suloudessa ei yksikään sivellin tai taltta ole voinut loihtia esiin.