Sillävälin oli pikku ilkimys läähättäen lähestynyt ajopelejämme. Ja siinähän olikin ilmielävänä edessäni sisareni poika Willy puettuna likaiseen merimiespukuun, leveälieriseen olkihattuun, sukat makkarassa ja kengät hölskyen vain muutaman harvan napin varassa. Tienviereltä, pensaikosta, ryömi tällävälin esiin pienempi poika vihreässä pumpulimekossa, kaularöyhelössä, joka todennäköisesti kerran oli ollut valkea, likaisissa sukissa, sinisissä puolikengissä, jotka olivat puhki varpaiden kohdalta ja vanhanaikaisessa olkihatussa. Lykäten edellään maantientomussa puunoksaa hän huusi täyttä kurkkua: "Tättä on minun juohonleikkuukoneeni!" Hän kiirehti meitä kohden melkeinpä näkymättömänä pölypilvessä. Kun hän oli pysähtynyt, ja tomupilvi hiukan hälvennyt, eroitin selvästi Toddy pojan piirteet.
"He ovat sisareni lapsia", huokasin.
"Mitä!" huudahti kyytimies. "Hitto vie, unohdin, että olitte matkalla eversti Lawrencen luo. Mutta enpähän puhunut muuta kuin totta, ovathan he viisaita kuten pojat yleensäkin. Mutta eivät he kuole ainakaan siihen tautiin, johon lapset pyhäkoulukirjoissa."
"Willy", sanoin kaikella mahdollisella vakavuudella "tunnetko minut?"
Profeetan ja suuren hyväntekijän alku tarkasteli minua tutkivasti hetkisen. Sitten hän vastasi:
"Kyllä, olet Harry eno. Toitko meille mitään?"
"Toitko mitään", kertasi Toddy.
"Toivonpa, että minulla olisi mukana teille iso vitsa", sanoin hyvin vakavasti, "koska käyttäydytte noin tuhmasti. Tulkaa tänne rattaille."
"Tule Tod", kirkaisi Willy, vaikk'ei Toddyn etäämpänä olevasta korvasta ollut kyynäränkään vertaa Willyn suuhun. "Harry eno antaa meidän ratsastaa!"
"Antaa jattattaa", toisti Toddy haaveksivin ilmein.