Opin ennen pitkää käsittämään, että sanojen toistaminen ja haaveileva ilme olivat ominaisia Toddylle.
Heidän kiivetessään rattaille huomasin, että kummallakin oli kädessään hyvin likainen, keskeltä kiinteään vetosolmuun vedetty käsiliina. Mietittyäni hetken inhon vallassa noiden riepujen tarkoitusta, ja kun en päässyt mihinkään tulokseen, kysyin Willyltä, mitä virkaa noilla käsiliinoilla oli.
"Eivät ne ole käsiliinoja — ne ovat nukkeja", vastasi sisarenpoikani silmänräpäyksessä.
"Hyvä Jumala", huudahdin. "Luulisipa, että äidillänne on varaa ostaa teille kunnollisia nukkeja, ettei teidän tarvitsisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla nuo inhoittavat rievut käsissänne."
"Emme pidä ostonukista", selitti Willy.
"Nämä ovat niin kauniit. Minun nukkeni nimi on Mary ja Toddyn nuken
Marfa."
"Marfa?" kysyin ihmetellen.
"Niin juuri, etkö ole kuullut seuraavaa runoa:
"Kas Maria ja Marfa jo soittamaan
On menneet kelloja taivaan."
"Ahaa, tarkoitat Marthaa?"