"Kuinka sen teit?"
"Katsos eno, me tahdoimme juotavaa ja ovi oli lukossa. Ja siksi me menimme ulos ikkunasta kuistin katolle ja tulimme sisään sinun ikkunastasi. (Tässä hän hiukan pysähtyi.) Ja se oli niin hauskaa. Ja sitten me avasimme oven ja tulimme takaisin."
Tulisinko pakoitetuksi sulkemaan heidän tai minun ikkunaluukut ja vielä päälle päätteeksi näin kesäiseen aikaan! Olisipa Helena sattunut kulkemaan ohi ja näkemään, kuinka tuo valkopukuinen kulkue vaelsi kuistin katolla! Makasin mietiskellen sitä ääretöntä määrää käyttämätöntä neroa, joka piili miljoonissa lapsissa tai jota käytettiin ainoastaan viattomien aikaihmisten kiusaamiseen. Silloin kuului keveätä astuntaa vuoteeni vierestä ja näin hennon olennon lähestyvän vakavin kasvoin ja kuulin äänen:
"Tahdon tulla vuoteeteeti."
"Mitä varten, Toddy?"
"Telmimään, itä telmii aina pyhä-aamuitin. Tule Willy, Hajjy eno telmii meidän kanttamme."
Willy vastasi ilohuudolla, heittäytyi alas vuoteestaan ja kiirehti sille puolelle vuodettani, jota Toddy ei ollut anastanut. Sitten nuo molemmat pikku ilkimykset antoivat merkin hyökkäykseen ja syöksyivät kimppuuni. Elämäni varrella olen toisinaan nähnyt hereilläni unta, josta en ole kenellekään kertonut. Unien joukossa oli eräs, joka tosin ei enää ole niin selvä kuin ennen nelivuotista sotilasaikaani. Olin olevinani ankarassa taistelussa tasankojen maalattujen intiaanien kanssa, olin kuuntelevinani pelottomana heidän kauheita sotahuutojaan ja itse olin olevinani loistava esimerkki valkoisten neron etevämmyydestä. Mutta tänä pyhä-aamuna hylkäsin tuon ajatuksen, vastoin kaikkia sääntöjä, mutta ainaiseksi. Noiden pikku soturien käydessä hyökkäykseen tuntui minusta niin epämiellyttävältä, että itsekin halveksin itseäni, ja heidän sotahuutonsa kauhistuttivat minua enemmän kuin kapinoitsijoiden kimakat huudot. Toddyn puheen mukaanhan minun piti telmiä heidän kanssaan, mutta alusta alkaen ottivat he koko johdon omiin pieniin, mutta toimeliaisiin käsiinsä. Toddy selitti että molemmat polveni yhdessä muodostivat hänen "heponta" ja istuutui niille hajareisin nauraen iloisesti ponnistuksilleni heittää hänet "satulasta", ja pitäen itseään vakavassa asennossa kaivamalla pikkuiset pulleat sormensa niihin kohtiin ruumistani, joihin hän helpoimmin pääsi käsiksi. Willy huusi: "Minäkin tahdon hevosen!" ja istuutui rinnalleni. "Näin hevoset kulkevat", selitti hän hitaasti heilutellen itseään eteenpäin ja taaksepäin. Minulle alkoi selvetä, miksi langollani, joka aikoinaan oli ollut mainio voimistelija, rinta oli niin sisäänpainunut. Juuri silloin kävivät Willyn kasvot eloisemmiksi, hänen silmänsä suurenivat ja alkoivat loistaa ja hän huudahti: "Näin hevoset laukkaavat!" Hän nousi seisomaan, valmistautui hyppäykseen ja syöksähti koko 23 kilon painollaan suoraan keuhkoilleni. Tämän tempun hän ehti uudistaa useampaan kertaan, ennenkuin täydellisesti toinnuin hänen röyhkeytensä ja painonsa aiheuttamasta hämmennyksestä. Mutta kivun tunne sai minut lopullisesti täyteen tajuuni ja hurjalla ponnistuksella heitin nuo pahuuksen ratsastajat "satulasta" ja pelastauduin keskilattialle.
"Ah-h-h-h", huusi Toddy. "Tahdon jattattaa."
"Voi, vooii-i", ulvoi Willy. "Sinä olet paha. En ollenkaan pidä sinusta."
Huolimatta Toddyn toivomuksesta, Willyn arvostelusta sekä hänen arvonantonsa alenemisesta, pukeuduin nopeasti. Vaikka leponi olikin tullut häirityksi, tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että oli pyhä; kirkossa ainakin saatoin olla rauhassa kiusanhengiltäni. Aamiaispöydässä molemmat pojat tarjoutuivat seuraamaan minua jumalanpalvelukseen, mutta hylkäsin tarjouksen siitä edes kiittämättä. Ottamalla heidät mukaan olisin voinut olla avuliaana opettamaan heille yhden kauneimmista tavoista, mutta epäilin suuresti, tokkopa todellakin saattoi olla velvollisuuteni panna itseni alttiiksi tuollaisen teon mahdollisille seurauksille. Ja sitäpaitsi, saatoinhan siellä tavata neiti Maytonin. Samalla sekä toivoin että pelkäsin tapaavani hänet, enkä voinut sietää ajatusta, että näyttäytyisin hänelle noiden molempien seurassa, jotka olivat syypäät naurettavaisuuteeni hänen silmissään. Willy nurisi ja Toddy itki, mutta minä pysyin vahvana, vaikka olinkin niin myöntyväinen heidän oikeutetuille pyynnöilleen, että otin heidät pitkälle kävelylle ennen jumalanpalvelusta. Huvitin lapsia tappamalla käärmeen ja samalla lyömällä säpäleiksi hienon kävelykeppini; ainoa lohdutukseni oli, että kepin jäännöksistä saatoin valmistaa kepin Willylle. Kun saavuimme kotiin, tein, ruvetessani valmistamaan lähtöä kirkkoon, juhlallisen sopimuksen Willyn kanssa, jota yleensä pidettiin veljesparin päänä. Willy lupasi itsensä ja veljensä puolesta, etteivät he yrittäisi huoneeseeni, eivät riitelisi, eivät kaivaisi maata muutoin kuin lapiolla, ja kuljettaisivat multaa määräpaikkaansa jotenkin muutoin kuin omissa lakeissaan tai esiliinoissaan, eivät poimisi kukkia puutarhasta, eivät aukaisisi vesihanoja ja kääntyisivät kaikissa erimielisyyksissä keittäjän puoleen, jonka tuli olla riidanratkaisijana, eivätkä rakentaisi taloja uusista kirjoista, jotka olin asettanut kirjaston pöydälle. Toivoen, että luvatut ehdot tarkkaan täytettäisiin, minä suostuin siihen, että Willy pääsisi yksin pyhäkouluun, joka alkoi aamujumalanpalveluksen jälkeen, mutta vasta sitten, kun Maggie julistaisi hänen olevan kaikin puolin kunnossa. Kun Toddya pidettiin vuoteessa päivittäin yhdestätoista yhteen, arvelin voivani mennä kirkkoon ilman häiritsevää pelkoa, sillä yksinään ei Willy voinut yhden ainoan tunnin kuluessa tehdä itsensä syypääksi mihinkään erikoiseen syntiin. Hillcrestin kirkossa oli tilaa paljon useammalle, kuin mitä siellä oli ihmisiä, sillä ani harvoja kesävieraita oli vasta saapunut ja huomasin, että seurakuntalaiset tähystelivät minua tarkasti. Tässä tuntui jo olevan minulle tarpeeksi, mutta siinä ei sentään ollut kaikkea, mikä osakseni oli tuleva, sillä kirkonpalvelija ohjasi minut alttarin lähettyville ja osoitti minulle paikan penkissä, jossa istui yksi ainoa henkilö — neiti Mayton. Tietystikään neitonen ei ollut huomaavinaan minua, hän oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen mitään sellaista kirkossa, ja lohduttomana minä vietin kymmenen minuuttia sadatellen mielessäni kaikkia hyviä tapoja. Jumalanpalveluksen alkaminen lopetti osaksi rauhattomuuteni, sillä minulla ei ollut virsikirjaa — penkissäkään ei sellaista ollut — jonkavuoksi neiti Mayton ystävällisesti salli minun seurata omastaan. Ja hänen käytöksensä oli niin moitteetonta ja hän esiintyi niin vieraana, että minä ajattelin hänen kohteliaisuutensa varmaankin johtuvan etupäässä kristillisestä velvollisuudentunnosta; hän ei olisi voinut olla kohteliaampi ja kylmempi, vaikka minä olisin ollut tatarien khani. Ensimäisen virren sävel oli minulle aivan outo, niin että minä surkeasti kompastelin yrittäessäni laulaa tenoria, vaikka neiti Mayton lauloi sopraanoansa kertaakaan erehtymättä. Saarna oli pitempi kuin mihin olin tottunut ja usein huomasin, etten ensinkään seurannut. Asemani ja ulkomuotoni eivät koskaan olleet tuntuneet niin mitättömiltä kuin tämän loppumattoman saarnan aikana.