Papin päästyä sanoihin: "Ja lopuksi rakkaat veljet", rukoilin osaltani saarnalle hyvää ja nopeaa loppua. Seurakuntakin tuntui olevan kanssani samaa mieltä, sillä ympäriltäni kuului yleistä kohinaa näitä sanoja lausuttaessa. Pian kuitenkin selvisi, että sanankuulijain liikehtiminen aiheutui jostakin muusta syystä, sillä kuulin takaani pari pidätettyä nauruntyrskähdystä. Neiti Maytonkin käänsi päätään nopeammin, kuin mikä oli ominaista hänen liikkeidensä tavalliselle sulolle ja pappikin pysähtyi arveluttavan pitkäksi aikaa. Käännyin paikallani ja näin sisarenpoikani Willyn, puettuna parhaaseen pukuunsa, lakki ylimielisesti päässä, heilutellen uutta keppiänsä mahdollisimman komeasti. Hän pysähtyi jokaisen penkin päähän tarkastellen perinpohjin siellä istujia, ei näyttänyt löytävän ketä etsi, mutta jatkoi ponnistuksiaan huolimatta minun yrityksistäni vangita hänen katsettaan. Lopuksi hän keksi erään perhetuttavan, jolle hän purki sydämensä sanoen yli kirkon kuuluvalla äänellä:
"Tulin etsimään enoani."
Juuri silloin hänen katseensa osui minuun, hymy kirkasti äkkiä hänen kasvonsa, hän kiirehti luokseni ja tuo veijari painoi pehmeän poskensa luottavasti poskeani vastaan. Kirkossa kuului hiljaista sorinaa. En tiennyt mitä hänelle sanoa tai tehdä. Mutta neuvottomuuteni muuttui ihmettelyksi, kun neiti Mayton, kasvot loistaen huonosti peitettyä iloisuutta, mutta silmät täynnä hellyyttä, veti tuon pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä kuuluvasti. Samalla hetkellä pappi hiukan vitkastellen sanoi: "Rukoilkaamme." Nopeasti painoin pääni penkkiin iloisena siitä, että voin kätkeä kasvoni. Mutta kun salaa katsahdin tämän jumalattoman häiriön syytä, kohtasin neiti Maytonin katseen. Hän nauroi niin hillittömästi, että minunkin oli mahdoton vastustaa ja minä nauroin sitäkin enemmän ymmärtäessäni, että toinen vallaton poika oli sovittanut sen minkä toinen oli rikkonut.
Loppusiunauksen jälkeen Willy oli yleisen huomion esineenä. Tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni käyttäen minä ehätin sanomaan neiti Maytonille:
"Oletteko vieläkin samaa mieltä sisareni kanssa hänen poikiensa suhteen, neiti Mayton?"
"Mielestäni he ovat äärettömän hauskat", vastasi neiti suurella innolla. "Toivon niin hartaasti, että tulette heidän kanssaan käymään luonani. Haluaisin kerrankin nähdä nuoren gentlemannin kaikessa alkuperäisyydessään."
"Kiitos", sanoin minä. "Ja Toddyn vaadin silloin tuomaan kukkakimpun katumuksen merkiksi."
"Tehkää se", vastasi hän päästäessäni hänet ohitseni penkistä. Se oli mitätön lause, mutta se teki minut onnelliseksi vielä kerran.
"Katsoppas, Harry eno", huudahti Willy, kun lähdimme yhdessä kirkosta, "pyhäkoulu ei vielä alkanut, ja tahdoin kuulla laulettaisiinko taasen kirkossa; ja minä tulin sisään ja sinä et ollut isän paikalla ja minä tiesin, että sinä olit jossakin ja siksi minä etsin sinua."
"Jumala sinua siunatkoon", ajattelin siepaten hänet syliini ikäänkuin olisin tahtonut kiirehtiä hänen menoaan pyhäkouluun, mutta itse asiassa antaakseni hänelle suudelman kiitollisuuden osoitukseksi. "Sinä teit oikein, aivan oikein!"