VI LUKU.
Sunnuntai-iltapäivä.
Sunnuntaipäivälliseni oli erinomainen sekä laadultaan että runsaudeltaan, ja lankoni punaviini oli mainiota, mutta joku erikoinen levottomuus esti minua nauttimasta ateriasta siinä määrin kuin olisin nauttinut toisissa olosuhteissa. Rauhattomuuteni johtui jonkunlaisesta vastuunalaisuuden ja neuvottomuuden tunteesta. Ymmärsin, että minun oli pidettävä huolta siitä, että sisarenpoikani viettäisivät tämän päivän tietoisina pyhäpäivän vaatimuksista ja velvoituksista, mutta en ymmärtänyt, miten oli meneteltävä. Pojat olivat liian pienet, jotta heille voisi pitää raamattutuntia ja he olivat liian vilkkaita pysyäkseen rauhallisina millään tavallisilla keinoilla. Pitkän miettimisen jälkeen päätin neuvotella lasten itsensä kanssa saadakseni heiltä selville, miten heidän vanhempansa olivat menetelleet.
"Willy", sanoin minä, "mitä teette sunnuntaisin, kun isä ja äiti ovat kotona? Mitä he lukevat ja mistä he puhuvat teille?"
"Oi, he kiikuttavat meitä paljon!" sanoi Willy loistavin silmin.
"Ja he lähtevät kanttamme ettimään tuo-villaa", huomautti Toddy.
"Niin, niin", huudahti Willy, "suo-villaa karitsoiksi, etkö tiedä?"
"Hm, kyllä. Muistan kyllä jotakin sellaista nuoruudenpäiviltäni! Nehän kasvavat hyvin mutaisilla paikoilla."
"Niin, ja siellä on puro ja sananjalkoja ja tuohta ja jos et ole varuillasi, putoat puroon, kun etsit tuohta."
"Ja me menemme Haukanpetän kallioille", huusi Toddy kimakalla äänellä.
"Ja itä kantaa meitä telatta, kun me vätymme."