Tähän nerokkaaseen huomautukseen päättyi keskustelumme tästä asiasta, mutta minä ajattelin muutaman hetken huolestuneena, voisivatkohan Helenan ja minun isoisän ajoittaiset henkiset häiriöt ilmetä jälleen tässä hänen nuorimmassa jälkeläisessään. Ajatukseni katkaisi Willy, joka rohkeasti huomautti:

"Nyt kai saamme pillit, Harry eno, vai kuinka." Otin varteen huomautuksen ja vein heidät metsään. Vuosikausiin en ollut ollut hakemassa pähkinäpuunvesoja, en todellakaan sittenkuin sodassa, jolloin opin tietämään kuinka kuuman tulen saattoi saada pienistäkin pähkinätikuista. En ollut etsinyt puuta pilleihin — neljännesvuosisataan. Näiden muistojen mieleeni nostamat erilaiset kuvat uhkasivat saattaa minut mielentilaan, joka olisi voinut purkautua johonkin epäonnistuneeseen runotekeleeseen, mutta sisarenpoikani estivät sen ahdistellen minua vilkkailla kysymyksillään, kysymyksillä sellaisilla, joita ainoastaan lapset voivat tehdä. Pillit valmistuivat, ja minut vietiin marssin tahdissa paikkaan, missä "karitsat" kasvoivat. Se oli juuri sellainen paikka, johon pojat tuntevat viehätystä — alava, kostea, soinen, puroineen, joka petollisesti luikertelee ruohon ja tuuheitten sananjalkojen lomitse. Lapset tunsivat jo kaukaa kasvin, jossa kasvoi "karitsoja" ja jokaista uutta löytöä seurasi läpitunkeva riemuhuuto. Alussa katsahdin nopeasti puroon päin, kun tuollainen kimakka huuto halkaisi ilman, mutta kun vähitellen totuin siihen, kiintyi huomioni muutamiin erinomaisen ihaniin sananjalkoihin. Äkkiä kuitenkin useat peräkkäin kuuluvat huudot ilmaisivat, että jokin oli hullusti, ja suuren sananjalan ylitse näin pienet, hätääntyneet kasvot. Willy riensi veljensä avuksi, mutta oli hänkin pian vajonnut yhtä syvälle kuin Toddy mustaan, puron pohjassa olevaan mutaan. Riensin hätään, asetuin hajasäärin puron yli ja ojensin käden kummallekin pojalle. Silloin antoi petollinen mätäs myöten ja minäkin pudota loiskahdin sekaan. Tämä tapaus vaihtoi Toddyn surun nauruun, mutta en voi sanoa, että onnettomuuteni tässä tapauksessa olisi huvittanut minua. Putoaminen puhtaaseen veteen ei ole miellyttävää, ei edes kalassa ollessa, mutta valkeissa housuissa äkkiä vajota polvia myöten maaemon helmaan, se on eri asia. Nopeasti vedin lapset ylös ja asetin heidät rannalle, sitten kompuroin itse ylös vihapäissäni ja koetin päristellä, kuten olen nähnyt Newfoundlandilaiskoiran tekevän. Päristeleminen ei kumminkaan ollut hyvä — sillä housunlahkeena rupesivat kauheasti lyömään nilkkoihini, ja lähettivät alas kenkiini inhoittavia liejuvesivirtoja. Vaaleanharmaa huopahattuni oli pudonnut puron reunalle ja tullut aivan tahraiseksi, kun kiipesin ylös vedestä. Katsoin nuorempaan sisarenpoikaani sanattomalla suuttumuksella.

"Harry eno", sanoi Willy, "Jumala oli hyvä, kun antoi sinun olla kanssamme, muutoin Toddy olisi hukkunut."

"Niin kyllä", sanoin, "ja enpä todellakaan olisi —"

"Hajji eno," huusi Toddy juosten nopeasti luokseni, ja, taivuttaen minut itseään kohti, taputteli poskeani mutaisella, mustalla kädellään. "Minä pidän tinutta, kun vedit minut vedettä."

"Annan sinulle anteeksi", sanoin, "mutta kiiruhtakaamme kotiin." Meidän oli sivuutettava vain yksi ainoa talo ja se oli, Luojan kiitos, niin tiheän pensaikon peitossa, etteivät asukkaat voineet nähdä tietä. Kuljimme tosin yleisesti suosittua ajelutietä, mutta voisimmehan ehtiä kotiin viidessä minuutissa, tai pujahtaa metsään, jos kuulisimme vaunujen lähestyvän. Voi! Siellä jo tulivatkin vaunut, ja me, me muodostimme niin surullisen näköisen ryhmän! Vaunuissa istui naisia, ja vielä päälle päätteeksi — mutta olikohan siinä, tietysti siinä oli — oliko paholainen, joka aina johti noita lapsia, lähettänyt palvelijansa hakemaan neiti Maytonia, ennenkuin se ryhtyi toimeen. Siinä hän nyt auttamattomasti istui, kylmänä, hienona, sievänä, koettaen säilyttää mielenmalttinsa, vaikkakin sitä tehdessään punastui. Ei auttanut, että loin katseeni maahan; hän oli jo tuntenut minut. Käänsin häntä kohti kasvoni, joissa oli yhtä uhmaava, jos ei uhmaavampikin ilme kuin sodassa käydessäni hyökkäykseen.

"Teillä näkyy olleen hauska iltapäivä yhdessä", sanoi hän tapansa mukaan hymyillen vaunujen sivuuttaessa meidät. "Muistakaa kaikki tulla luokseni huomenna."

Jumala siunatkoon tuota tyttöä! Hänen sydämensä toimi yhtä nopeasti kuin hänen silmänsä — kuka muu nuori nainen tahansa olisi tällaisessa tilaisuudessa tarvinnut kaiken tarmonsa nauramiseen, mutta hän ennen muuta koetti helpoittaa minun asemaani. Sellainen kuninkaallisen ylevä nainen ansaitsee — tässä äkkiä huomasin kasvojeni lentävän kuumiksi mudan alla, jota Toddyn käsistä oli niihin tarttunut ja minä johdin paluumatkaamme ryhdiltäni komeampana kuin mitä ulkomuotoni oikein edellytti ja sitten minä jätin sisarenpoikani palvelijalle samalla suuremmoisella arvokkuudella, jolla upseeri luovuttaa suuren vangiksi ottamansa sotilasjoukon. Nopeasti vaihdoin ryvettyneet vaatteet parhaaseen pukuuni — ei siksi, että olisin toivonut ketään tapaavani, mutta siksi, että äkkiä tunsin itsekunnioitukseni huimasti kasvaneen. Kun lapset oli pantu makuulle, ja minulla oli vain omat ajatukset seuranani, vietin pari onnellista hetkeä kuvittelemalla mahdolliseksi sellaista, jota en koskaan ennen ollut uskaltanut ajatellakaan.

VII LUKU.

Vierailumme ja mitä siitä seurasi.