"Tiellä on kilpikonnia, mutta ne eivät otaa jyömiä eteenpäin niin kuin muut kilpikonnat."
Aamiaisen jälkeen kiinnitin milt'ei koko huomioni itseeni. Vaatevarastoni ei ole milloinkaan tuntunut niin köyhältä ja huonosti varustetulta; en koskaan ole niin monta kertaa haavoittunut partaa ajaessani, en ole koskaan käyttänyt niin kunnotonta kengänmustetta. Lopuksi luovuin epätoivoissani kaikista yrityksistä esiintyä hienona ja omistin aikani ja ajatukseni kukkakimpulle. Poimin niin paljon kukkia, että niillä olisi voinut koristaa kokonaisen kirkon ja armotta hylkäsin jokaisen, joka ei ollut ihan täydellinen.
"Hajji eno", sanoi Toddy, "onko taivaattakin näin kauniita kukkia?
Millä enkelit tiellä muuten leikittelitivät, jollei kukkatilla."
"Harry eno", sanoi Willy, "kun lehdet liikkuvat ylös ja alas ja lepattavat, niin puhuvatko ne siiloin tuulen kanssa?"
"Minä — minä luulen niin, poikaseni."
"Kenelle teet tätä kimppua, Harry eno?" kysyi Willy.
"Eräälle rouvashenkilölle, neiti Maytonille, samalle joka näki meidät eilen niin savisina", sanoin minä.
"Oi, minä pidän hänestä", sanoi Willy. "Hän on niin sievä ja soma — aivan kuin leivos — aivan kuin hän maistuisi hyvälle — oi, minä rakastan häntä niin, etkö sinäkin?"
"Kyllä, minä tunnen häntä kohtaan suurta respektiä, Willy."
"Respektiä? Mitä sinä tarkotat respektillä?"