Yht'äkkiä kajahti yhteishuuto ruohokentältä, ja kaikki naiset hypähtivät pystyyn. Seurasin heidän esimerkkiänsä ja purren hampaani lujasti ja julmasti yhteen toivoin, että se sisarenpojistani, joka siellä oli loukkaantunut, olisi loukkaantunut oikein pahoin. Näimme Toddyn juoksevan meitä kohden käsi suussa Willyn juostessa hänen rinnallaan lohdutellen:
"Toddy parka! Älä itke! Koskeeko kovasti? Älä ole milläsikään. Harry eno lohduttaa sinua. Älä itke, Toddy kulta!"
Pojat olivat ehtineet kuistin luo ja kiipesivät portaita ylös Willyn selitellessä:
"Voi Harry eno, Toddy pisti sormensa ruohonleikkauskoneen pieneen pyörään ja se liikahti vain aivan, aivan vähän, ja se se häneen koski."
Mutta Toddy juoksi minun luokseni, tarttui sääriini ja nyyhkytti:
"Laula Toddy mihin joutunut."
Vereni jähmettyi. Olisin voinut kuristaa kuoliaaksi tuon kauhean lapsen, vaikka hän näyttikin kärsivän. Kumarruin hänen puoleensa, hyväilin häntä, lupasin hänelle rintasokeria, otin esiin kelloni ja annoin hänen sillä leikitellä, mutta hän kertasi vain yhä samaa pyyntöänsä. Eräs neideistä, yksinkertaisin joukosta tarjoutui sitomaan sormen, ja sisimmässäni minä siunasin häntä, mutta Toddy vain pyysi yhtä itsepintaisesti: "Toddy minne joutunut", ja nyyhkytti surkeasti.
"Mitä hän sillä voi tarkoittaa?" kysyi neiti Mayton.
"Hän tahtoo, että Harry eno laulaisi hänelle laulun, joka alkaa: 'Ken tietää, minne joutunut'", ilmoitti Willy. "Hän tahtoo että tätä laulua lauletaan aina, kun hän on jollakin tavoin satuttanut itsensä."
"Oi, laulakaa se hänelle, herra Burton", pyysi neiti Mayton, ja kaikki muutkin naiset pyytelivät: "Oi laulakaa."