Vihaisena nostin Toddyn syliini ja hyräilin kysymyksessä olevan laulun säveltä.
"Ittu keinutuoliin", nyyhkytti Toddy.
Tottelin; ja senjälkeen kiusanhenkeni sanoi:
"Ethän laula tanoja — tahdon, että laulat tanat."
Lausuin sanat niin hiljaa kuin mahdollista huulet kiinni hänen korvassaan, mutta hän tokasi:
"Laula kovemmin."
"En osaa enempää, Toddy", sanoin epätoivoissani.
"Voi, eno, luen sen sinulle kokonaan", sanoi Willy.
Ja siellä, sellaiselle kuulijakunnalle hänen edessään täytyi minun laulaa tuo turhanaikainen laulu säe säkeeltä Willyn perässä. Hampaat lujasti yhteenpuristettuina, otsa kosteana katselin Toddya, ja hirmuiset ajatukset risteilivät aivoissani. Ei kukaan nauranut — olin niin epätoivoinen, että pieninkin nauruntyrskähdys olisi tuntunut helpotukselta. Äkkiä kuulin jonkun kuiskaavan:
"Katso, kuinka hän pitää pojasta! Mies poloinen! — hän on äärettömästi huolissaan pikku pojan tähden!"