Jos laulu ei olisi juuri tällä hetkellä itse luonnollisella tavalla loppunut, olisin heittänyt haavoittuneen sisarenpoikani kuistin kaidepuun ylitse. Näin ollen asetin hänet seisomaan ja selitin, että meidän täytyi lähteä ja aloin jo jättää jäähyväisiä, kun neiti Maytonin äiti pyysi meitä jäämään päivälliselle.
"Mitä minuun itseeni tulee, rouva Mayton, niin tuottaisi se minulle iloa", sanoin minä, "mutta sisarenpoikani ovat tuskin vielä oppineet seuratapoja. Pelkään, ettei sisareni antaisi anteeksi, jos hän saisi tietää, että olen ottanut heidät mukaani päivälliskutsuille."
"Oi, minä pidän kyllä pienokaisista huolen", sanoi neiti Mayton. "Olen varma siitä, että he viihtyvät kanssani."
"En voisi millään muotoa olla niin epäystävällinen, että antaisin teidän sitä koettaa", vastasin minä.
Mutta hän oli järkähtämätön ja ilo, jota tunsin mukautuessani hänen tahtoonsa, oli niin valtava, että olisin voinut panna enemmänkin alttiiksi. Neiti Mayton istuutui siis päivällispöytään Willy toisella ja Toddy toisella puolella. Minun paikkani oli onneksi heitä vastapäätä, niin että saatoin antaa heille varoitusmerkkejä ja paljonpuhuvia silmäyksiä. Tarjottiin lientä. Annoin pojille merkin, että he pistäisivät lautasliinan leuvan alle ja käännyin sitten puhuttelemaan oikealla puolellani istuvaa neitiä. Hän taivutti kohteliaasti päätään minua kohti, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat olevan muualla. Kun seurasin hänen katsettaan, näin nuoremman sisarenpoikani, joka piteli liemilautastaan ylhäällä ojennetuin käsin pää leväten pöydällä ja katse kiinteästi ylöspäin kääntyneenä. En uskaltanut sanoa sanaakaan, muutoin hän olisi pudottanut lautasensa. Äkkiä hän vetäsi päänsä takaisin, hymyili enkelimäisesti, kallisti lautastaan niin että osa sen sisällöstä etsi turvaa neiti Maytonin kauniin, lumivalkean puvun laskoksissa, ja huudahti:
"Voi-vooii- minun lautatettani on kilpikonna, katto Willy, minun lautatettani on kilpikonna."
Willy oli juuri nostamaisillaan lautasensa kun huomasi katseeni ja pysähtyi. Neiti Mayton oli todellakin hämillään — mikäli minä tiesin, ensimäistä kertaa eläessään. Hän saavutti kuitenkin pian taas tasapainonsa ja hän kohteli tuota kauheaa poikaa oikealla kristillisellä pitkämielisyydellä ja kärsivällisyydellä koko aterian loppuajan. Senjälkeen kun jälkiruoka oli syöty, poistui neiti Mayton anteeksipyytäen, ja minä vein Toddyn erääseen rauhalliseen kuistinsoppeen ja läksytin häntä aika tavalla, joka taas aiheutti, että hän rupesi surkeasti huutamaan ja minä olin pakoitettu hyvälemään häntä ja sillä tavoin tekemään tyhjäksi nuhteitteni aikaansaaman hyödyn. Sitten hän ja Willy läksivät pihalle, ja minä jäin odottamaan neiti Maytonin palaamista pyytääkseni anteeksi Toddyn puolesta ja ottaakseni jäähyväiset. Clarksonilla asuvien naisten tapana oli lähteä kävelylle heti päivällisen jälkeen ja viipyä hämärään asti; ja juuri tänä iltana he läksivät kaksi, kolme yhdessä jättäen minut ilman todistajia esittämään anteeksipyyntöni. Olin milt'ei pahoillani siitä, että he läksivät; tunne, että itse asiassa olin vastuunalainen sisarenpoikieni hairahduksista ja ettei keskustelu tulisi millään tavalla lievittämään omantunnontuskiani, ei ollut ensinkään miellyttävä. Minusta tuntui, että neiti Mayton viipyi äärettömän kauvan; kutsuinkin jo pojat kuistille, että olisi joku, jonka kanssa puhua.
Äkkiä neiti Mayton näyttäytyi ja sillä hetkellä minä hartaasti siunasin Toddya ja lientä, jonka lapsi oli pannut menemään kaiken maailman tietä. Maksaisin kernaammin hienon puvun hinnan kuin koettaisin kuvata, miten neiti Mayton oli puettu. Voin vain sanoa, että hänen pukunsa tekotapa, väri ja koristeet sopivat hänelle erinomaisesti ollen omiansa koroittamaan hänen kasvojensa kauneutta, joita aina ennen olin pitänyt vain miellyttävinä ja henkevinä. Ehkäpä anteeksiannettava harmi Toddyn hillittömän vallattomuuden vuoksi oli osaltaan syynä hänen poskiensa tavallista helakampaan väriin ja hänen silmiensä harvinaiseen loistoon. Mikä sitten syy lie ollutkin, hän näytti kuninkaallisen ylevältä ja minä puolittain kuvittelin huomaavinani hänen kasvoillaan mielihyvän välähdyksen siitä, että tahtomattani säpsähdin nähdessäni hänet niin odottamatta. Hän kuunteli Toddyn puolesta esittämääni anteeksipyyntöä suosiollisena kuin kuningatar ja sitten hän istuutui sensijaan, että olisi ehdottanut lähdettäväksi muiden naisten jäljessä, kuten hetkistä aikaisemmin olin toivonut. Minäkin istuuduin hänen pyynnöstään. Lasten olisi pitänyt olla vuoteessa jo puoli tuntia sitten, mutta vastuunalaisuuden tunteeni oli hävinnyt neiti Maytonin ilmestyessä. Nuo pikku junkkarit olivat rauhallisia, kunnes he taas tekisivät uuden ja odottamattoman konnantyön. He olivat vetäytyneet kuistin toiseen päähän ja puuhailivat suuren New Foundlandilaiskoiran kanssa, sill'aikaa kuin minä, maailman onnellisin mies, keskustelin edessäni olevan häikäisevän naisen kanssa ja nautin katsellessani hänen säteilevää kauneuttansa. Hämärä laskeutui ja syveni, mutta mielikuvitukseni esti tuon äskeisen näkyni hälvenemästä. Pimeän saavuttua ja kun tähdet syttyivät taivaalle, meidän äänemme huomaamatta alenivat, ja hänen äänensä kaikui kuin kaunein soitto. Ja kuitenkaan me emme sanoneet mitään, jota kokomaailma ei olisi saanut kuulla tarvitsematta epäillä että siinä piili joku salaisuus. Naiset palasivat pienissä joukoissa, mutta joko naisellisen vaiston ohjaamina tai julkilausumattoman, mutta hartaan rukoukseni vuoksi, he kulkivat meidän ohitsemme ja menivät sisälle. Olin samalla kertaa epätoivoisen rohkeuden ja halveksittavan raukkamaisuuden vallassa. Olin päättänyt sanoa hänelle kaiken, mutta pelkäsin enemmän kuin ennen olin pelännyt hyökkäykseen lähtiessäni.
Äkkiä ilmestyi takaamme pieni varjo, joka pysähtyi välillemme ja Willyn ääni sanoi:
"Harry eno, tunnetko sinä neiti Maytonia kohtaan?"