"Tunteeko minua? — kuinka niin?" huudahti Alice taputtaen sisarenpoikani poskea.
"Willy!" sanoin minä — huomasin melkein huutavani — "Willy, sinä et saa kertoa sellaista, jota sinulle on täydellä luottamuksella uskottu."
"Mitä tarkoitat, Willy?" toisti neiti Mayton; "tunnettehan vanhan sanantavan, herra Burton: lapset ja hullut puhuvat totta. Kuinka hän ei tuntisi minua, Willy?"
"Ei, en minä tarkoita, että hän ei tunne sinua, vaan että hän tuntee sinua kohtaan. Tiedän, mitä se merkitsee, sillä kysyin häneltä. Kun ihmiset tuntevat jotakin kohtaan, niin he ajattelevat, että sinä olet kaunis ja että he haluavat puhua sinun kanssasi ja —"
"Poika haluaa sanoa: tuntea respektiä, neiti Mayton," keskeytin minä estääkseni sitä, minkä pelkäsin seuraavan. "Willyllä on peloittava taito tehdä kysymyksiä, ja muutamien tämänaamuisten kysymysten tulos oli, että parhaani mukaan koetin selittää mitä tarkoitetaan sillä, kun mies tuntee respektiä naista kohtaan."
"Niin", jatkoi Willy, "tiedän sen kaiken, mutta Harry eno ei sano sitä oikein. Mitä hän sanoo tuntemiseksi, sitä minä sanon rakastamiseksi."
Syntyi kiusallinen äänettömyys, joka tuntui kestävän ijankaikkisuuden. Toisen kerran sain jo hävetä ja kaikki noiden hirveitten lasten tähden. En voinut keksiä keinoa, millä kääntää keskustelun toisaalle. Vielä ihmeellisempää oli, ettei neiti Maytonkaan kyennyt keksimään. Jotakin oli tehtävä — voinhan ainakin olla suora, tuli mitä tuli, minun täytyy olla suora.
"Neiti Mayton", sanoin minä äkkiä vakavasti, mutta hyvin hiljaa, "Willy on kielikello, mutta hän on siitä huolimatta hyvä tulkki. Mikä tulkoonkaan kohtalokseni, niin sitä teidän ei ainakaan pidä luulla, että olisin äkkiä rakastunut paremman tehtävän puutteessa lomalla ollessani. Hulluuteni on kestänyt jo kuukausia. Minä —"
"Minä tahtoisin vähän puhua", huomautti Willy. "Te puhutte koko ajan.
Minä, minä, kun minä rakastan jotakin niin minä suutelen häntä."
Neiti Mayton säpsähti, ja ajatukseni ajoivat toisiaan takaa hämmästyttävällä nopeudella. Hän ei kääntänyt keskustelua toisaalle — oli mahdotonta ajatella, ettei hän sitä voinut. Hän ei ollut vihastunut, sillä silloin hän olisi sanonut jotakin. Oliko mahdollista, että —