Olin aina uskonut, että hevoseen tarttuu ajajan mielentila. Rakas vanha nelijalkainen sotaveikkoni näkyi aina erinomaisesti käsittävän haluni ja aikomukseni, ja olen varma siitä, että lankoni hevosten mieli oli samassa vireessä kuin minunkin tänä iltapäivänä. Ne juoksivat ylpeinä, voimakkaat kaulat kauniisti kaartuneina, jalat näyttivät tuskin maata tapaavan; ne eivät käyneet rauhattomiksi valjaissaan eivätkä säikkyneet hirvittävän näköistä höyryjyrää, joka kulki ohitsemme. Kun ajoin Clarksonin oven eteen, huomasin, että suurin osa siellä asuvista naisista oli kuistilla — naisten muisti on toisinaan erinomainen. Alice näyttäytyi heti, tietystikin tyynenä, mutta tavallista säteilevämpänä.
"Mutta missä ovat pojat?" hän huudahti.
"Minä pelkäsin, että he häiritsisivät äitiäsi", vastasin, "ja siksi jätin heidät kotiin."
"Oi, äiti tuskin tänään jaksanee jalkeille", sanoi hän. "Hän on vuoteessa."
"Sittenhän voimme ottaa pojat tieltä ajoneuvoihimme," sanoin, ja Alice, joka jo oli tulossa portaita alas, palkitsi ehdotukseni niin lumoavalla katseella, että hänen takanaan olevat naiset varmaankin olisivat luopuneet parhaista tekopalmikoistaan nähdäkseen sen.
Läksimme ajamaan niin säädyllisesti kuin olisi ollut sunnuntai ja me matkalla kirkkoon; osoittelimme väsymättä toisillemme kauniita puutarhoja ja aistikkaita rakennuksia, joiden ohi ajoimme; kohtasimme toisia ajelevia ihmisiä, ja keskustelimme innokkaasti heidän hevosistaan, vaunuistaan ja puvuistaan. Mutta kun olimme ehtineet kylän laitaan ja kääntyneet "Happy Valley" nimiseen laaksoon, jossa tie seurasi pitkän, komeata metsää kasvavan laakson jokaista mutkaa ja notkoa, ja jossa ei näyttänyt olevan mitään jäykkää ja suoraviivaista, silloin käännyin katsomaan rakastettuani kasvoihin. Meidän katseemme yhtyivät, ja vaikka hänen silmänsä säteilivät onnesta, jommoista en niissä koskaan ollut nähnyt, täyttyivät ne kyynelillä, ja niiden rakas omistajatar painoi päänsä olkaani vastaan.
Mitä me tällä pitkällä ajelulla puhuimme, ei huvittane lukijaa. Olen omasta kokemuksesta oppinut romaaneissa jättämään väliin kaikki rakkauskohtaukset, huolimatta siitä kuinka viehättäviä rakastavaiset lienevätkin. Muistellessani nyt silloista keskusteluamme ei se tainnut sisältää mitään niin erikoista. Tahdon vain sanoa, että jos edellisenä iltana olin ollut onnellinen, oli onneni nyt pyhää. Suurempaa kunniaa tuottaa se, että saa vastaanottaa aivan nuoren yksinkertaisen tytön rakkauden ja luottamuksen, kuin virka-ura tai taistelutanner voivat tarjota; mutta monin verroin kunniakkaampaa on miehelle, kun nainen, joka on nerokas, ja joka tuntee maailmaa ja seuraelämää, uskoo hänelle sydämensä toiveet ja huolet ja empimättä jättää kohtalonsa hänen rakkautensa määrättäväksi. Alice Maytonin tapaiset naiset eivät antaudu sokeasti, jollei heidän luottamuksensa perustu toisen henkilön tuntemiseen ja heidän omaan tunteeseensa, ja tietoisuus kaikesta tästä muutti minut tänä iltapäivänä siitä, mitä lienen ollutkin siksi, miksi kauvan olin toivonut joskus tulevani.
Mutta aika riensi kuin siivin ja vastahakoisesti käänsin hevoset kotiin päin. Olimme jättäneet taaksemme milt'ei koko "Happy Valleyn" ja olimme lähestymässä jälleen ihmisasuntoja.
"Nyt meidän täytyy olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", sanoi
Alice.
"Niin kyllä", vastasin minä, "nyt saamme sanoa hyvästi täksi illaksi kaikille onnellisille lapsellisuuksille."