Kumarruin hänen puoleensa ja kiersin hellästi käteni hänen kaulalleen; hän nosti kasvonsa, joista ilo ja luottamus olivat karkottaneet kaiken arkuuden ja varovaisuuden, huuleni etsivät hänen huuliansa — silloin äkkiä kuulimme kauhistuttavaa, korviasärkevää huutoa, ja pian saatoimme erottaa kaksi ääntä, jotka kumpikin jatkoivat huutamistaan aivan rajattomasti. Hevoset peljästyivät ja Alice — siunattu olkoon kaikki, mikä säikyttää nyt, vast'edes ja ainiaan! — painautui minua vastaan. Äänet tuntuivat lähenevän ja niitä säesti äänekäs kolina, joka tuntui lähtevän jostakin puuesineestä. Lähestyessämme tien mutkaa näin nuoremman sisarenpojistani äkkiä ilmestyvän eteeni — en tiedä mistä — tekevän kaaren ilmassa, ja päätyvän vihdoin maantienojaan. Samalla hetkellä ilmestyi tienkäänteestä pukki, sitten syrjällään olevat rattaat ja loppujen lopuksi Willy poika, joka epätoivoisena oli tarrautunut kiinni rattaiden selustaan ja huusi täyttä kurkkua. Kun rattaat törmäsivät kiveen, oli Willyn hellitettävä otteensa, jonka jälkeen pukki, täydellisesti käsittäen tilanteen, laiskasti asteli edelleen ja hävisi tielle, joka johti sen edellisen isännän taloon.
"Willy", huusin, "lopeta huutosi ja tule tänne. Missä on Mike?"
"Hän — uhuu — meni — uhuu — pistämään piippuunsa — uhuu — ja minä annoin piiskan vain vähän koskea pukkia — uhuu — ja sitten se läksi nelistämään — uhuu —."
"Paha pukki lähti nelittämään", vakuutti Toddy.
"Menkää suoraan kotiin ja pyytäkää, että Maggie pesee teidät ja vaihtaa teille vaatteet", sanoin minä.
"Voi Harry", puhui Alice lasten puolesta, kun juuri ovat olleet tuollaiselle vaaralle alttiina! "Tulkaa oman Alice tätinne tykö, Willy kulta — ja sinäkin Toddy. — Muistathan, että meidän piti tiellä ottaa pojat vaunuihin, itsehän niin sanoit, Harry. Kas niin — älä itke, annahan kun pyyhin pois pahan mullan ja suutelen kasvojasi, niin ne paranevat."
"Alice", vastustelin minä, "älä anna noiden likaisten poikien tuolla tavalla kiivetä ylitsesi."
"Hiljaisuutta, herraseni", sanoi hän, teeskennellen arvokkaisuutta, "kuka antoi minulle ystäväni? Haluaisin tietää."
Sitten me ajoimme täysihoitolaan ja käyttäydyimme kuten ihmiset, jotka ovat antautuneet parin hyvin ikävän lapsen suojelijoiksi, ja nopeasti läksin minä jälleen matkaan, etteivät lapset olisi paljastaneet asian oikeaa laitaa. Pian kohtasimme Miken, joka tuli juosten vastaamme. Huomattuaan meidät hän heti huudahti:
"Voi teitä, pikku paholaiset — pyydän anteeksi teiltä Harry herra ja kiitän Pyhää Äitiä, etteivät heidän turhanpäiväiset luunsa ole menneet kappaleiksi. Jos he näkisivät vaikka virtahevon Faraon vaunujen edessä, he varmaankin pitäisivät itsestään selvänä, että he kävisivät ohjaksiin käsiksi."