"Mitä sitten teit, Willy?" puutuin minä puheeseen.
"Minä — minä vain — vain käännyin vuoteessani ja minun käteni oli ojennettuna, ja sitten se putosi Toddyn päälle — siinä kaikki."
Tällöin olin jo pukeissa ja poikien huoneessa. Molemmat sisarenpoikani istuivat vuoteissaan, Willy yrmeänä kuin vanha häkkilintu ja Toddy kyyneleet vuolaina valuen poskia alas.
"Älkää olko vihaisia toisillenne, pojat," sanoin. "Se ei ole oikein. Mitä luulette Jumalan ajattelevan, kun Hän näkee, miten äreitä olette toisillenne?"
"Ei Hän mitään ajattele", sanoi Willy, "luuletko sinä, että Hän voi nähdä noin mustien pilvien läpi?"
"Hän näkee kaikkialle, Willy, ja Hän on hyvin pahoillaan, kun Hän näkee, kuinka pikku veljekset ovat vihaisia toisilleen."
"Minä olen myöskin pahoillani — minä toivon, ettei koskaan sataisi, eikä mitään muutakaan."
"Mitä kasvit ja kukat sitten joisivat, ja mistä muodostuisivat joet, joilla voitte käydä soutelemassa?"
"Ja mittä valmittaa tavileipiä," lisäsi Toddy. "Tinä olet paha poika,
Willy." Tässä rupesivat Toddyn kyyneleet uudelleen virtaamaan.
"Minä en ole paha poika, ja minä en tahdo, että sataa. Ja minä en tahdo nousta ylös, ja Maggien täytyy tuoda minulle aamiaista vuoteeseen."