"Ui-i-i-i", ulisi Toddy, "minäkin tahdon aamulliten vuoteeteen."
"Pojat", sanoin minä, "kuulkaahan nyt. Te ette saa ensinkään aamiaista, jos ette ole jalkeilla ja puettuina, kun aamiaiskello soi. Teidän kellonne soi jo aikoja sitten. Pukeutukaapas nyt kuten kiltit lapset ainakin, sitten te saatte aamiaista ja kaikki tuntuu teistä hauskalta. Ja Harry eno leikkii teidän kanssanne ja kertoo teille satuja koko päivän."
Willy kiipesi vastahakoisesti vuoteestaan ja sieppasi toisen sukkansa
Toddyn taas ruvetessa itkemään.
"Toddy", huudahdin minä, "lopeta tuo kauhea elämä ja pukeudu. Miksi sinä huudat?"
"No, kun minutta tuntuu pahalta."
"Pane päällesi niin varmasti tuntuu taas hyvältä."
"Minä tahdon, että tinä puet minut."
"Tuo sitten vaatteesi tänne — ja nopeasti!"
Taas alkoivat kyyneleet vuolaina valua. "Minä en tahdo tuoda niitä", sanoi Toddy.
"Tule sitten tänne", sanoin minä vetäen häntä perässäni huoneen poikki ja siepaten mennessäni hänen pienet vaatekappaleensa. En ollut pukenut pikku lapsia siitä lähtien, kun itse olin pieni poika, ja Toddyn pukeminen tuotti minulle jonkun verran päänvaivaa. Lopuksi sain joitakuita vaatekappaleita hänen ylleen. Silloin Willyn halveksiva nauru keskeytti minut.