Päättäessäni pukeutumiseni minua kestittiin monilla muillakin ennustuksilla ja kuvauksilla taivaasta, ja minä kiiruhdin ulkosalle saadakseni mahdollisuuden ajatella häiriintymättä. Kulkiessani kanatarhan ohi näin ajatuksiinsa vaipuneen kilpikonnan. Otin sen ylös ja huusin poikia. Samalla pidin elukkaa niin korkealla, että he saattaisivat sen nähdä. Kierrekaihtimet lensivät ylös ja yhteinen, joskaan ei aivan sointuva: "Oh!" tervehti minua.
"Mistä sinä sen löysit, Harry eno?" kysyi Willy.
"Tuolta alhaalta kanatarhan luota."
Willyn silmät suurenivat, hän näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin, sitten hän huudahti:
"En voi ymmärtää, kuinka kanat voivat munia noin suuria tavaroita — pistä se hattuusi siksi kun minä ehdin sinne, pistätkö?"
Asetin kilpikonnan Willyn työntökärryihin ja tein kierroksen kukkalavojen lomitse. Kukat, joita aina olin kiihkeästi ihaillut, näyttivät äkkiä saaneen uutta suloa ja uutta voimaa; ne suorastaan pakottivat minut, vakavan käytännönmiehen, kokeilemaan runoseppänä. Kiusaus oli liian suuri voidakseni vastustaa sitä, jos kohta minun onkin myönnettävä, että tulos oli säälittävän heikko.
"Niin loistava kuin ruusu kaunoisin
Haaveissa runoniekan helottava.
Niin puhtoinen kuin lilja valkoisin,
Kuin kaino orvokki
Tai sulo kaunokki
Kuin aamun kastehelmi kimaltava,
Mi kätköön suudelmaa käy auringon
Ah, niin on hänkin, Alice, verraton
Tuo oma, armas tyttö suloisin".
Rangaistessani lukijaa tällä runokatkelmalla ymmärrän kyllä, ettei hän voi löytää siinä mitään ansiota; lainasin sen tähän vain siksi, että myöhäisemmät kokeeni ymmärrettäisiin paremmin. Kun olin sommitellut nuo kurjat säkeet, huomasin, ettei minulla ollut ei kynää eikä paperia, joiden avulla säilyttää, ne muistissa. Pitäisikö tämän ensimäisen omatekoisen runoni joutua häviöön? Ei koskaan!
Ennenkin olin ymmärtänyt, miten välttämätöntä on kyetä säilyttämään mielessään sanoja vain muistin avulla. Siksipä kertasinkin naurettavat säkeeni yhä uudelleen, kunnes paljon puhuva tunne, jonka sulottomana ilmauksena ne olivat, innostutti minut säestämään elein lukuani. Kuusi — kahdeksan — kymmenen — kaksitoista — kaksikymmentä kertaa kertasin säkeet, kerta kerralta yhä enemmän liikutettuna ja yhä kiihkeämmin. Silloin hiljainen ääni aivan vieressäni huomautti:
"Hajji eno, tinä teet aivan kuin tinä olitit uimatta."