"Minusta pitäisi sinun pitää siitä, kun Jumala ajaa, ja kaikki enkelit juoksevat Hänen jäljissään", sanoi Willy, "vaikkakin se tekee maidon happameksi. Ja ukkosen jyrähdys on niin äärettömän kaunis."
"Kuinka sinä voit sen nähdä, Willy?" kysyin.
"Etkö sinä tiedä, milloin ukkonen jyrähtää, ja sitten sinä näet hirveän kirkkaan paikan taivaalla? — siellä Jumalan vaunut jysähtävät kauheasti jotakin vastaan, ja taivaan laattiaan tulee pieniä rakosia, josta me voimme nähdä suoraan sinne sisälle."
"En usko, poikaseni — en usko, että ne ovat rakoja taivaassa, jotka niin kirkkaasti loistavat — se on eräänlainen tuli, jonka Jumala sytyttää pilvissä. Saat tietää siitä enemmän, kun tulet suuremmaksi."
"Minusta on hyvin surullista, ettei se olekaan muuta kuin tulta.
Osaatko sinä tätä hauskaa laulua, jota isä laulaa:
"Ukkosen jylinä, salaman leimaus
Laulavat Luojalle kunniaa.
"Minä en oikein ymmärrä, mitä se tarkottaa, mutta minusta se on niin kaunis, eikö sinustakin?"
Kyllähän minä tunsin tuon vanhan laulun; olin kuullut neekerien sitä laulavan ollessani tuskin Willyä vanhempi, ja se vaikutti minuun samalla tavalla, kuin mitä se nyt näkyi vaikuttaneen Willyyn. Siunasin hänen herttaista, nuorta sydäntänsä ja sieppasin hänet syliini. Silloin hän heti taas muuttui läpeensä pojaksi.
"Harry eno", hän huudahti, "ryömippäs käsilläsi ja polvillasi ja leiki hevosta; minä ratsastan selässäsi."
"Ei kiitoksia, Willy, ei täällä liassa."