"No, leikitään sitten eläinnäyttelyä, ja sinä esität kaikkia eläimiä."
Tähän ehdotukseen minä suostuin, ja sittenkun olimme piilottautuneet talon kaukaisimpaan kolkkaan, niin ettei kukaan voinut tietää, kuka rauhanrikkoja oli syypää hirveään meluun, alkoi näyttely. Esitin vuoroin karhua, jalopeuraa, seebraa, norsua, erilajisia koiria ja kissaa. Esittäessäni viimemainittua eläintä Toddy avusti minua matkimalla sen ääntä.
"Miauu, miauu", sanoi hän, "niin tanoo kitta, kun te putoaa kaivoon."
"Sen hän totta totisesti tietää", tokasi Mike, joka omin lupinsa oli asettunut vapaapaikalle eläinnäytteessä, innokkaasti ottaen osaa jokaista esitystä seuraaviin kättentaputuksiin. "Voitteko uskoa, Harry herra, että tuo pahuuksen poika meni pelkässä yöpaidassaan eräänä aamuna ulos 'isosta' ovesta ennen auringon-nousua ja meni tohtorin puolelle ja otti sieltä kissanpoikasen, joka makasi keittiön kynnysalusmatolla, ja heitti sen kaivoon. Tohtori itse ei ollut kotona, mutta rouva näki hänet, ja hän oli niin hyväsydäminen, että hän kiiruhti ulos ja heitti kaivoon laudankappaleita, joilla pikku elukkaparka voi seistä. Sitten hän laski korin nuorassa kaivoon ja kun hän sai pienen kissapahasen ylös kaivosta, oli eläin rukka niin heikko, että tupertui nurmikolle. Ja kaivon puhdistaminen maksoi herra Lawrencelle ainakin kolmekymmentä dollaria."
"Niin", sanoi Toddy, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Miken kertomusta, "ja kittanpoika tanoi 'Miauu miauu!', kun te meni alat kaivoon. Ja tohtojin täti tanoi: 'Paha poika — mene kotiin, älä enää kotkaan tule minun talooni', niin hän tanoi minulle. Ole nyt vielä joku eläin, Hajji eno. Etkö voi olla valatkala?"
"Valaskalat eivät ollenkaan ääntele, Toddy. Ne loiskuttavat vain vedessä."
"Hyppää titten vetialtaateen ja loitkuttele tiinä."
XII LUKU.
Runoni.
Keskipäivällä on Toddyn aika nukkua päiväunensa. Willyllä ei ollut ketään leikkitoveria, sillä tohtorin pikku tyttökin oli sairas. Hän seurasi minua niin äänettömänä ja ikävystyneen näköisenä, että tunsin velvollisuuteni olevan ottaa hänet mukaan ajeluretkelleni — meidän ajeluretkellemme. Jos hän olisi valitellut, ei minusta olisi tuntunut niin vaikealta, mutta ei mikään ole niin liikuttavaa ja valtavaa kuin äänetön alistuminen. Vihdoin hän suureksi ilokseni aukaisi suunsa ja sanoi: