"Harry eno, luuletko, että ihmisillä milloinkaan on ikävä taivaassa?"
"Sitä en usko."
"Lähtevätkö enkeli-poikien isät ja äidit kylään, jossa viipyvät niin kovin kauvan?"
"En tiedä oikein varmasti sitä, mutta jos he lähtevät, on pienillä enkeli-pojilla monta, monta leikkitoveria, niin ettei heidän hevillä tule ikävä."
"Luulen, etteivät he saisi minua iloiseksi, jos minä tahtoisin nähdä isääni ja äitiäni. Jos minulla ei ole leikkitoveria, kaipaan isää ja äitiä niin hirveästi — niin hirveästi, että kuolen, jos en heitä heti saa nähdä."
Olin ajamassa partaani, ja vaikka olin vasta puolitiessä, pyyhin kasvoni, istuuduin nojatuoliin, otin yksinäisen pikku pojan syliini, suutelin ja hyväilin häntä ja tein kaikki voitavani huvittaakseni ja lohduttaakseni häntä. Hänen pienet, vakavat kasvonsa kirkastuivat vähitellen; huulet avautuivat tavalla, jota eivät edes vanhat mestaritkaan ole voineet kuvata; silmät, äsken vielä himmeät ja toivottomat, loistivat nyt lämpiminä ja säteilevinä ja heltyneinä. Viimein hän sanoi:
"Nyt olen niin, niin iloinen, Harry eno. Eikö Mike voi olla ulkona pukin ja minun kanssani koko ajan, kun sinä olet ajelemassa? Ja tuo meille kotiin muassasi rintasokeria ja marmoripalloja — niin, ja uusi koira."
Koska kiihkeästi halusin päästä lähtemään sovittuna aikana kohtaamaan Alicea, olin kerrassaan harmissani laskiessani Willyn alas sylistäni ja palatessani partaveitseni luo. Niin kauvan kun hän oli suruissaan ja minä hänen ainoa toivonsa, ei sanoin voi selittää hänen rakastettavuuttaan, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän ponnistusteni avulla oli tullut tavalliseen mielentilaansa, hän ei enää tarvinnut minua muuhun kuin pyytääkseen minulta yhä uusia palveluksia. Arvostellakseni kuitenkin poika parkaa oikeudenmukaisesti on minun sanottava, että tuo ilmiö on vaarallisempi ihmiskunnalle yleensä kuin Willylle; se loi jonkunverran valoa mieskohtaisiin hengellisiin mielipiteisiini ja melkein sai minut vakuutetuksi, että velvollisuuteni oli saarnata uutta evankeliumia.
Kun ajoin rouva Clarksonin täysihoitolan rappujen eteen, tuntui minusta kuin olisi kuukausi kulunut viime käynnistäni, ja vain tämä tunne esti minua pitämästä ihmeenä sitä omituista ja miellyttävää muutosta, jonka alaisina Alicen kasvot kahden lyhyen päivän kuluessa olivat olleet. Mielenmaltti, nopea käsityskyky ja varovaisuus ovat ominaisuuksia, jotka kuuluvat nuoren hienoston naisen käytökseen, mutta kun näiden lisäksi kasvoja valaisee rakkauden ja luottamuksen synnyttämä loiste, on näky hurmaava — etenkin sen miehen silmissä, joka muutoksen on aiheuttanut. Uskallan väittää, että aikaisemmin tuskin on tunnettu Hillcrestin ja koskien välillä pitempiä, syrjäisempiä, yksinäisempiä teitä, kuin mitä tänä iltapäivänä ajoin, eikä onnellinen toverini, jonka aikaisemmin olin kuvitellut jonakin kauniina päivänä voivan päättäväisyydellään, valppaudellaan ja voimallaan voittaa rouva Bakerin ja neiti Tinnen sankarityöt, kertaakaan tiedustellut tiesinkö minä, olimmeko oikealla tiellä. Ainoastaan kerran pilvi peitti hänen kasvonsa ja syyn siihen sain pian tietää.
"Harry", sanoi hän rukoilevalla äänellä painautuen lähemmäksi minua, "pidätkö minusta niin paljon, että voisit kärsiä jotakin ikävää tähteni?"