"Kun me luemme rukouksemme, me rukoilemme myöskin sen kauniin tädin puolesta, josta eno pitää, ja hän pitää siitä, että niin teemme", jatkoi Willy.
"Mistä sen tiedät?" kysyi rouva Mayton.
"Siitä, että hän suutelee meitä aina, kun niin teemme, ja niinhän isäkin tekee, kun hän pitää siitä, mitä rukoilemme."
Rouva Mayton vaipui vakaviin ajatuksiin, mutta Willy ei ollut saanut sanotuksi kaikkea, mikä oli hänen sydämellään.
"Ja kun Toddy tai minä lankeamme ja satutamme itsemme, niin Harry eno juoksee hätään, nostaa ylös ja lohduttaa, vaikka hän olisi ollut tekemässä mitä hyvänsä. Eräänä päivänä hän heitti pois sikaarin, kun hän tuolla tavalla kiirehti minun tyköni, silloin kun ampiainen pisti minua, ja Toddy otti sikaarin maasta ja söi sen, ja siitä hän tuli kauhean sairaaksi."
Viimemainittu tapaus ei tehnyt rouva Maytoniin syvää vaikutusta mahdollisesti siitä syystä, että se ei kuulunut asiaan, joka hänen mielessään askarteli. Willy jatkoi:
"Ja eikö hän ollut kiltti minulle tänään? Kun minä olin aivan hukassa, kun ei minulla ollut leikkitoveria ja halusin kuolla ja mennä taivaaseen, silloin eno lopetti parranajonsa kesken lohduttaakseen minua."
Rouva Mayton oli miettinyt nopeasti ja vakavasti ja hän alkoi jonkunverran leppyä tuolle pienelle rauhanhäiritsijälle.
"Ajatteleppas", sanoi hän, "jos en enää päästäisikään pikku tyttöäni ajelemaan enosi kanssa?"
"Silloin", sanoi Willy, "silloin hänen on varmasti hirveän, hirveän paha mieli, ja minun tulee mieleni niin pahaksi hänen tähtensä, sillä kilttejä ihmisiä ei saa tehdä onnettomiksi."