§ 53. Minä en sano tätä siinä mielessä kuin tahtoisin lapsilta kiellettäviksi kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot silloinkin, kun ne eivät vaikuta vahingollisesti heidän terveyteensä tai hyveisiinsä. Päinvastoin: minä tahtoisin, että heidän elämänsä muodostuisi heille niin miellyttäväksi ja hauskaksi kuin mahdollista ja että he saisivat täysin siemauksin nauttia kaikesta, mikä voi valmistaa heille viatonta iloa, kunhan vain pidetään sitä silmällä, että he saavat nämä nautinnot vain seurauksina siitä kunnioituksen ja suosion määrästä, mikä tulee heidän osakseen heidän vanhempainsa ja kasvattajansa taholta, ja ett'ei niitä milloinkaan tarjottaisi tai myönnettäisi heille palkintoina tästä tai tuosta suoritetusta työstä, jota kohtaan he ovat osoittaneet vastenmielisyyttä tai johon he eivät olisi ryhtyneet ilman tätä houkutusta.

§ 54. Mutta jos poistetaan yhtäältä vitsa ja toisaalta nämä pienet kiihoittimet, jotka heitä miellyttävät, niin mitenkä sitten, sanottaneen, voidaan lapsia hallita? Kun ei pelkoa eikä toivoa enään ole, silloin ei kuristakaan enään ole tietoa. Minä myönnän, että hyvä ja paha, palkinto ja rangaistus ovat järjellisen olennon ainoita toiminnan vaikuttimia: ne ovat ne kannukset ja ohjat, joilla koko ihmissuku pannaan liikkeelle ja joilla sitä johdetaan, ja sentähden on niitä sovitettava lapsiinkin. Sillä minä neuvon heidän vanhempiaan ja kasvattajiaan aina pitämään mielessään, että lapsia on kohdeltava järjellisinä olentoina.

§ 55. Minä myönnän siis, että palkinto tai rangaistus ovat asetettavat lasten valittaviksi, jos aijomme heihin vaikuttaa. Erehdys, jota minä tarkoitan, on siinä, että tavallisesti käytetyt palkinnot ja rangaistukset ovat huonosti valittuja. Ruumiilliset kärsimykset ja nautinnot johtavat minun ymmärtääkseni huonoihin seurauksiin, jos niistä tehdään ne palkinnot ja rangaistukset, joiden avulla ihmiset pyrkivät ohjaamaan lapsiansa, sillä, kuten jo aikaisemmin sanoin[61], ne vahvistavat ja kehittävät vain sellaisia taipumuksia, joita meidän velvollisuutemme olisi masentaa ja pitää kurissa. Millaisen perustuksen hyveelle laskette sellaisen lapsen mieleen, jonka viettymyksen yhteen nautintoon te ostatte tarjoamalla hänelle toista? Sitenhän vain laajennetaan hänen mielitekojensa piiriä ja opetetaan niitä suuntautumaan milloin mihinkin. Jos lapsi huutaa jotakin epäterveellistä ja vaarallista hedelmää, pyritte te tyynnyttämään häntä antamalla hänelle vahingottomampia makeisia. Se voi kyllä olla hyvä hänen terveydelleen, mutta se turmelee hänen luonteensa ja saattaa sen yhä pahempaan epäjärjestykseen. Sillä te muutitte siinä vain esinettä, mutta sukoilitte yhä hänen mielitekoaan ja myönsitte, että se oli tyydytettävä, ja siinäpä onkin, kuten olen osoittanut, pahan juuri; ja siksi, kunnes olette saanut lapsen kykeneväksi kärsimään tämän tyydytyksen kieltämisen, voi hän pysyä hetken rauhallisena ja kilttinä, mutta tautia ei ole parannettu. Täten menettelemällä elätätte ja hellitte te hänessä juuri sitä, mikä on kaiken pahan lähde, mikä varmasti seuraavassa sopivassa tilaisuudessa puhkeaa uudelleen esiin yhä suuremmalla voimalla ja mikä herättää hänessä yhä väkevämpiä mielitekoja ja tuottaa teille yhä enemmän huolta.

§ 56. Ne palkinnot ja rangaistukset, joiden avulla meidän tulee pitää lapsia järjestyksessä, ovatkin sentähden kokonaan toista laatua, ja niillä on sellainen voima, että kun ne on saatu kerran toimimaan, on luullakseni koko tehtävä suoritettu ja vaikeus voitettu. Kunnia ja häpeä ovat kaikkein voimakkaimpia yllykkeitä mielelle, joka on kerran saatu panemaan niihin arvoa. Jos te olette kerran saanut lapset rakastamaan hyvää mainetta ja pelkäämään häpeää ja halveksumista, silloin olette istuttanut heihin sellaisen perusvoiman, joka vaikuttaa lakkaamatta ja taivuttaa heitä oikeaan ja hyvään[62]. Mutta kysyttäneen, miten siinä on meneteltävä.

Minä tunnustan, ett'ei se ensi silmäyksellä näytä suinkaan olevan vailla vaikeuksiansa, mutta luulen kuitenkin maksavan vaivan etsiä oikeita keinoja (ja kun ne on löydetty, käyttää niitä) sen saavuttamiseksi, mitä pidän kasvatuksen suurena salaisuutena.

§ 57. Ensiksikin ovat lapset (ehkäpä aikaisemmin kuin me luulemmekaan) hyvin herkkiä kiitokselle ja tunnustukselle. He ovat iloisia, jos heitä pidetään arvossa ja kunniassa, etenkin jos sen tekevät heidän vanhempansa ja ne, joista he ovat riippuvaisia. Jos sentähden isä hyväilee ja kehuu heitä, kun he ovat olleet kilttejä, mutta näyttää heille kylmiä, välinpitämättömiä kasvoja, kun he ovat menetelleet huonosti, ja jos äiti ja kaikki muutkin henkilöt, jotka heitä ympäröivät, kohtelevat heitä aivan samalla tavalla, saa se heidät piankin huomaamaan eroituksen; ja jos tätä herkeämättä jatketaan, en epäile sen vaikuttavan itsestään enemmän kuin uhkaukset ja lyönnit, jotka menettävät voimansa heti, kun niitä aletaan alituisesti käyttää, ja joilla ei ole mitään merkitystä, ell'ei niihin liity häpeän tunne; ja sentähden onkin niitä vältettävä, eikä turvauduttava niihin muulloin kuin tässä alempana mainittavassa tapauksessa, kun on jouduttu äärimmäisyyksiin.

§ 58. Mutta toiseksi, jotta kunnian ja häpeän tunne juurtuisi sitä syvemmälle ja vaikuttaisi sitä tehoisammin, pitäisi toisten miellyttäväin tai epämiellyttäväin seikkain säännöllisesti liittyä näihin erilaisiin tiloihin, ei erikoisina palkintoina tai rangaistuksina tästä tai tuosta erikoisesta teosta, vaan luonnostaan kuuluvina ja säännöllisesti joutuvina sille, joka käytöksellään on ansainnut joko halveksumista tai kiitosta. Kohtelemalla lapsia tällä tavoin johdetaan heidät mahdollisimman selvästi käsittämään, että niitä, joita kehutaan ja kunnioitetaan, koska he ovat menetelleet oikein, kaikki välttämättä rakastavat ja hellivät, ja että he saavat kaikkea muutakin hyvää juuri siitä syystä; ja toiselta puolen, kun joku joutuu huonon käytöksensä takia halveksumisen esineeksi eikä huolehdi hyvän maineensa säilyttämisestä, saa hän väistämättömästi osakseen välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta, ja kun hän kerran on tähän asemaan hankkiutunut, seuraa siitä kaiken sen menettäminen, mikä voisi häntä tyydyttää ja ilahduttaa. Tällä tavoin saatetaan heidän mielitekojensa esineet edistämään heidän hyveitään, kun pettämätön kokemus opettaa lapsille jo alusta alkaen, että kaikki, mistä he pitävät, kuuluu vain niille ja tuottaa nautintoa vain niille, jotka ovat säilyttäneet hyvän maineensa. Jos te näillä keinoilla saatte kerran heidät häpeämään vikojaan (enkä minä mielelläni muuta rangaistusta käyttäisikään) ja pitämään ilonaan muiden kunnioitusta ja arvonantoa, voitte ohjata heitä minne mielitte, sillä silloin rakastavat he kaikkia hyveen polkuja.

§ 59. Suurin vaikeus tässä suhteessa tulee ymmärtääkseni palvelijain typeryydestä ja paheellisuudesta, heitä kun on vaikea estää asettumasta ristiriitaan isän ja äidin tarkoitusperien kanssa. Jos vanhemmat ovat moittivasti kohdelleet lapsiaan jonkun virheen takia, löytävät nämä tavallisesti lohdutusta ja suojaa noiden ajattelemattomain imartelijain hyväilyistä, ja siten hajoitetaan juuri se, mitä vanhemmat tahtovat rakentaa. Milloin tahansa isä tai äiti katsoo paheksuen lapseen, pitäisi kaikkien muidenkin osoittaa hänelle samanlaista kylmyyttä, eikä kenenkään tulisi rohkaista häntä ennen, kuin anottu anteeksianto ja virheen korjaaminen ovat palauttaneet sovun ja hankkineet hänelle entisen arvonannon. Jos tätä menettelytapaa vain järkähtämättä noudatettaisiin, tarvittaisiin minun luullakseni hyvin vähän lyöntejä ja torumisia: heidän oma etunsa ja tyydytyksensä opettaisivat piankin lapsia tavoittelemaan hyväksymistä ja välttämään sellaista käyttäytymistä, jota he huomaisivat kaikkien tuomitsevan ja josta he varmaan tietäisivät saavansa kärsiä, vaikk'ei heitä nuhdeltaisi eikä piestäisikään. Täten opetettaisiin heille vaatimattomuutta ja häpeäntunnetta, ja he alkaisivat piankin tuntea luontaista vastenmielisyyttä sitä kohtaan, minkä he havaitsisivat tuottavan heille kaikkien halveksumista ja välinpitämättömyyttä. Mutta miten tämä palvelijain taholta uhkaava haitta on korjattava, se täytyy minun jättää vanhempain oman huolenpidon ja harkinnan varaan. Minä vain pidän sitä seikkaa hyvin tärkeänä ja niitä hyvin onnellisina, jotka voivat hankkia ymmärtäväisiä ihmisiä lastensa lähettyville.

§ 60. Alituista pieksemistä ja torumista on sentähden huolellisesti vältettävä, koska tällainen rankaisemistapa ei milloinkaan kanna hyviä hedelmiä, mikäli se ei herätä häpeän tunnetta ja synnytä vastenmielisyyttä sitä rikkomusta kohtaan, joka sitä heille tuotti. Ja ell'ei suurin osa kärsimystä johdu siitä tietoisuudesta, että he ovat tehneet väärin, ja siitä tunnosta, että he ovat hankkineet osakseen parhaiden ystäviensä oikeutetun paheksumisen, parantaa vitsan tuottama tuska vain osittain asiaa. Se vain peittää hetkiseksi kipeän kohdan ja kasvattaa siihen nahan, mutta se ei tunkeudu haavan pohjaan; vilpitön häpeäminen ja paheksumisen pelko ovat ainoat oikeat keinot lapsen hallitsemiseksi. Niiden yksinään tulisi pidellä ohjaksia ja kasvattaa lapsia järjestykseen. Mutta ruumiilliset rangaistukset menettävät välttämättömästi tämän vaikutuksen ja tylsyttävät häpeän tunteen, jos niitä usein käytetään. Häpeän tunteella on lapsiin nähden sama asema kuin kainoudella naisiin nähden, sitä kun on mahdoton säilyttää, jos sitä vastaan usein rikotaan. Ja vanhempain osoittaman tyytymättömyyden pelko tulee myöskin kokonaan merkityksettömäksi, jos tämän tyytymättömyyden ulkonaiset merkit pian katoavat ja jos pari lyöntiä sovittaa täydelleen koko asian. Vanhempain pitäisi tarkoin harkita, mitkä heidän lastensa rikkomukset ovat kyllin raskaita ansaitakseen heidän suuttumuksensa ilmaisemisen; mutta kun kerran heidän tyytymättömyytensä on tullut näkyviin tavalla, johon sisältyy jo rangaistus, ei heidän pitäisi heti paikalla lieventää kasvojensa ankaruutta, vaan päästää lapset aikaisempaan suosioonsa vain vaivoin ja hitaasti, ja lykätä täydellinen sovinto siihen asti, kunnes heidän kuuliaisuutensa ja tavallista suurempi ansiokkaisuutensa takaavat heidän parantumisensa. Ell'ei näin menetellä, muuttuu rangaistus tottumuksen kautta jonkunlaiseksi luonnolliseksi, itsestään ymmärrettäväksi asiaksi ja menettää kaiken vaikutuksensa; rikkominen, kuritus ja anteeksianto tuntuvat silloin yhtä selviltä ja väistämättömiltä kuin että ilta, yö ja aamu seuraavat toisiaan.

§ 61. Hyvästä maineesta huomautan lisäksi vain sen verran, että vaikka se ei olekaan hyveen oikea perustus eikä mitta (sillä nämähän ovat tietoisuudessa ihmisen velvollisuuksista ja tyytyväisyydessä, jota hän tuntee Luojaansa totellessaan ja seuratessaan sen valon opastusta, minkä Jumala on hänelle antanut, samoin kuin hän on istuttanut meihin suosion ja palkinnon toivon), niin lähenee se kuitenkin sitä eniten: sillä kun se on sen arvostelun ja hyväksymisen merkkinä, minkä muiden ihmisten järki ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kohdistaa hyveellisiin ja oikeihin tekoihin, on se samalla mitä sopivin opas ja yllyke lapsille siksi, kunnes he varttuvat kykeneviksi päättämään itse puolestaan ja löytämään oikean tien oman järkensä avulla.