§ 80. Mutta koska nyt rankaisemisen, erittäinkin pieksemisen, tilaisuuksia on vältettävä niin paljon kuin mahdollista, arvelen minä, ett'ei asioita olisi usein päästettävä niin pitkälle. Jos mainitsemani kunnioittava pelko on kerran saatu herätetyksi, riittää useimmissa tapauksissa pelkkä katsahduskin. Eikä tosiaan pitäisikään nuorilta lapsilta vaatia samaa käytöstä, vakavuutta ja uutteruutta kuin kypsyneemmiltä ihmisiltä. Heidän täytyy antaa, kuten sanottu, toimitella ijälleen ominaisia hullunkurisia ja lapsellisia askareita, panematta niihin mitään huomiota. Tarkkaamattomuus, huolettomuus ja hilpeys ovat sen ijän tunnusmerkkejä. Minun ymmärtääkseni ei esittämäni ankaruuden pitäisi ulottuman niin sopimattomalla ajalla tapahtuvaan kahlintaan. Eikä ole sellaisia tekoja liian kerkeästi selitettävä uppiniskaisuudeksi eikä pahanilkisyydeksi, jotka ovat heidän ikänsä tai luonnonlaatunsa välittömiä tuotteita. Sellaisten hairausten sattuessa on heitä tuettava ja autettava paranemaan niinkuin heikkoja ihmisiä, jotka potevat jotakin luonnollista sairautta; ja vaikka heitä onkin varoitettu, ei jokaista uusiintumista ole kuitenkaan laskettava täydelliseksi välinpitämättömyydeksi eikä heitä heti paikalla kohdeltava uppiniskaisina. Heikkouden virheitä ei tosin tulisi koskaan lyödä laimin eikä jättää huomaamatta, mutta ell'ei tahto niihin suoranaisesti liity, ei niitä myöskään tulisi koskaan liioitella eikä kovin ankarasti moittia, vaan lempeällä kädellä ojentaa aina ajan ja ijän mukaan. Tällä tavoin oppivat lapset näkemään, mikä kussakin rikkomuksessa on erikoisesti loukkaavaa, ja siten sitä välttämään. Se auttaa heitä pitämään tahtonsa oikealla tolalla, ja siinäpä onkin asian tärkein kohta, sillä he huomaavat, että se varjelee heitä kaikesta vakavammasta tyytymättömyydestä ja että he kaikissa muissa hakauksissaan saavat osakseen pikemmin hellää huolenpitoa ja apua kuin kasvattajansa ja vanhempainsa suuttumusta ja kiivastuneita soimauksia. Estäkää heitä paheista ja paheellisista taipumuksista, ja he tulevat yleensä eri ikäkausinaan käyttäytymään tavalla, joka sopii juuri siihen ikään ja seuraan, missä he säännöllisesti liikkuvat; ja sen mukaan kuin he varttuvat vuosissa, sikäli varttuvat he myös tarkkaavaisuudessa ja uutteruudessa. Mutta jotta sanoillanne olisi aina painoa ja arvoa, jos te jossakin tilaisuudessa sattuisitte kieltämään häntä jostakin, vaikkapa lapsellisestakin, puuhasta, täytyy teidän olla varma voitostanne eikä antaa hänen pitää omaa päätänsä[72]. Mutta kuitenkin sanon minä, että minun nähdäkseni tulisi isän vain harvoin käyttää arvo- ja käskyvaltaansa näissä tapauksissa tai yleensä muissa kuin sellaisissa, joissa ilmenee selvää taipumusta paheellisiin tottumuksiin. Minun ymmärtääkseni on olemassa parempia keinoja niiden voittamiseksi, ja lempeä, järkeen vetoava suostuttelu vie useimmiten paljoa parempiin tuloksiin, kunhan vain olette ensin alistanut heidät tottelemaan tahtoanne.

§ 81. Kummastellaan ehkä, kun minä puhun järkeen vetoavasta keskustelusta lasten kanssa, mutta sitenkään en voi olla pitämättä sitä oikeana menettelytapana heidän suhteensa. He ymmärtävät sitä yhtä varhain kuin puhuttua kieltäkin, ja ell'en ole väärin huomannut, ovat he hyvin mielissään, jos heitä kohdellaan järkevinä olentoina, aikaisemmin kuin tavallisesti luullaan. Tällaista ylpeyttä olisi heissä edistettävä ja tehtävä siitä, niin paljon kuin mahdollista, tehoisin välikappale heidän ohjaamisekseen.

Mutta kun minä puhun järkeen vetoavasta keskustelusta, tarkoitan vain sellaista, joka on sovitettu lapsen kykyjen ja ymmärryksen mukaan. Eihän kukaan voi ajatella, että kolmen tai seitsemän vuotiaan pojan kanssa olisi väiteltävä niinkuin täysikasvuisen miehen. Pitkät selittelyt ja filosofiset järkeilyt hämmästyttävät ja hämmentävät vain parhaassakin tapauksessa lapsia, eivätkä ole suinkaan heille opiksi. Kun minä siis sanon, että heitä on kohdeltava järkevinä olentoina, tarkoitan minä, että teidän on saatava heidät käytöksenne lempeydellä ja kurituksennekin maltillisuudella käsittämään, että mitä te teette, on ensiksikin järkevää teidän puoleltanne ja sitten hyödyllistä ja tarpeellista heille, ja ett'ette te suinkaan minkään oikun, intohimon tai päähänpiston johtamana käske heitä tekemään tätä tai kiellä heitä ryhtymästä tuohon. Sen he kykenevät ymmärtämään, eikä ole olemassa ainoatakaan hyvettä, mihin heitä olisi kehoitettava, eikä ainoatakaan hairausta, mistä heitä olisi varjeltava, joista ei heille minun nähdäkseni voisi muodostua järkisyihin perustuvaa vakaumusta; mutta näiden järkisyiden tulee olla sellaisia, että heidän ikänsä ja käsityskykynsä ovat niiden tasalla, ja ne tulee aina esittää muutamin harvoin ja selvin sanoin. Perustuksia, joille erilaiset velvollisuudet ovat rakennetut, ja oikeuden ja vääryyden lähteitä, joista nämä kumpuavat, ei voitane ehkä niinkään helposti tehdä tajuttaviksi täysikasvuisten ihmisten ymmärrykselle, koska nämä eivät ole tottuneet irroittamaan ajatuksiaan yleisesti hyväksytyistä mielipiteistä. Paljoa vähemmän kykenevät lapset seuraamaan kaukaa haettujen periaatteiden tukemaa järkeilyä. He eivät jaksa käsittää pitkien johtopäätelmien voimaa. Järkisyiden, jotka heihin tehovat, tulee olla aivan ilmeisiä, niiden tulee olla heidän ajatustensa tasalla ja niitä pitää voida ikäänkuin tuntea ja kosketella, jos niin saan sanoa. Mutta jos pidetään silmällä heidän ikäänsä, luonnettaan ja taipumuksiaan, ei ole koskaan puuttuva perusteluja, jotka riittävät heitä vakuuttamaan. Ell'ei olisi muuta johonkin tilaisuuteen sopivampaa järkisyytä, niin tämän he ainakin ymmärtävät, ja tämä kykenee pidättämään heitä sellaisista hakauksista, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, nimittäin että he siten tuottaisivat häpeää ja epäsuosiota itselleen ja mielipahaa teille.

§ 82. Mutta yksinkertaisin, helpoin ja tehokkain kaikista keinoista, joilla lapsia voidaan opettaa ja heidän tapojansa muovata, on asettaa heidän silmiensä eteen esimerkkejä kaikesta, mitä tahdotaan heidän tekevän ja mitä karttavan; jos niitä osoitetaan heille heidän tuntemainsa henkilöiden käytöksessä ja niihin samalla liitetään joitakin mietteitä sen tai tämän teon kauneudesta tai sopimattomuudesta, on niillä enemmän voimaa herättää heidän jäljittelyhaluaan tai taas estää heitä siitä, kuin millään puheilla, joita heille voitaisiin pitää. Hyveitä ja paheita ei voida sanojen avulla saada niin selvästi heidän tajuntaansa kuin mitä muiden ihmisten teot heille näyttävät, kun te samalla ohjaatte heidän huomiokykyänsä ja kehoitatte heitä tarkkaamaan tätä tai tuota hyvää tai huonoa piirrettä heidän esiintymisessään. Ja monen hyvään tai huonoon käyttäytymiseen kuuluvan seikan kauneutta tai rumuutta käy paremmin oppiminen muiden esimerkistä, ja se tekee lapsiin syvemmän vaikutuksen kuin mitkään säännöt tai ohjeet, mitä heille voitaisiin siitä asiasta antaa.

Tätä menettelytapaa ei ole kuitenkaan noudatettava vain lasten ollessa nuoria, vaan on sitä jatkettava niin kauvan kuin he ovat toisen huolenpidon ja johdon alaisina; niin, enkä minä tiedä, vaikka se olisi paras keino, johon isä voi turvautua jokaisessa tilaisuudessa niin kauvan kuin hän sopivaksi havaitsee ja kuin hän haluaa korjata jotakin kohtaa poikansa käyttäytymisessä, sillä mikään ei vajoa niin helposti ja niin syvään ihmisen mieleen kuin esimerkki. Ja niitä vikoja, joita he mahdollisesti joko eivät huomaa itsessään tai joita he eivät viitsi korjata, niitä eivät he voi olla paheksumatta ja häpeämättä, kun ne esiintyvät heidän nähtensä toisissa.

§ 83. Mitä taas pieksemiseen tulee, niin voitaneen epätietoisena kysyä, että kun siihen kerran on pakko turvautua viimeisenä apuneuvona, milloin se on tapahtuva ja kenen tehtäväksi se jää, onko siihen ryhdyttävä heti rikkomuksen satuttua, silloin kun se vielä on tuoreessa muistossa ja ikäänkuin kuumimmillaan, ja tuleeko vanhempain itsensä antaa lapsilleen vitsaa? Ensimmäiseen kohtaan nähden olen minä sitä mieltä, ett'ei siihen olisi ryhdyttävä heti paikalla, jott'ei siihen sekaantuisi liiallista kiivautta ja jott'ei se siten, vaikka se käykin yli oikean suhdan, menettäisi tarpeellista vaikutustaan, sillä lapsetkin huomaavat, milloin me teemme jotakin kiivastumuksissamme. Mutta kuten olen jo aikaisemmin sanonut, se vaikuttaa heihin voimakkaimmin, mikä näyttää aivan tyynesti johtuvan heidän vanhempainsa järkevästä harkinnasta, eivätkä he suinkaan ole sitä eroittamatta. Mitä seuraavaan kohtaan tulee, niin jos teillä on joku ymmärtäväinen palvelija, joka siihen kelpaa ja jonka tehtävänä on valvoa lapsenne käytöstä (jos teillä on erityinen kasvattaja, on asia itsestään selvä), luulen minä olevan parasta, että kuritus lähtee viipymättä ja toisen kädestä[73], vaikka vanhemmat ovatkin sen määränneet ja vaikka heidän pitäisikin olla sen toimittamista katsomassa; siten säilyy vanhempain arvovalta, ja lapsi kääntää kärsimänsä kivun synnyttämän vastenmielisyyden pikemmin siihen henkilöön, joka sen hänelle välittömästi aiheutti. Sillä minä toivoisin, että isä löisi vain harvoin lastaan ja silloinkin aivan välttämättömyyden pakosta ja viimeisenä keinona; mutta silloin on ehkä parasta tehdä se sillä tavoin, ett'ei lapsi sitä niin aivan pian unohda.

§ 84. Mutta kuten olen jo sanonut, piekseminen on huonoin ja sen vuoksi viimeisenä käytettävä keino lasten rankaisemiseksi, ja siihen on turvauduttava vasta äärimmäisissä tapauksissa, kun on ensin kaikkia lempeämpiä keinoja koetettu ja huomattu ne tehottomiksi; kun tätä pidetään tarkoin silmällä, tarvitaan hyvin harvoin lyöntejä. Sillä kun ei ole otaksuttavissa, että lapsi usein, jos ensinkään, nousisi isänsä selvää käskyä vastaan jossakin erikoisessa asiassa, ja kun ei isä käytä ehdotonta valtaansa järkähtämättömästi määräilläkseen joko lapsellisia tai itsessään samantekeviä askarruksia, joiden suhteen hänen poikansa tulee saada olla oraassa vapaudessaan, tai hänen opiskelujaan ja edistysaskeleitaan, joihin nähden ei ole minkäänlaista pakkoa harjoitettava, jäävät estettäviksi vain ne muutamat pahankuriset teot, joissa lapsi voi osoittaa uppiniskaisuutta ja joiden takia hän siis voi ansaita selkäsaunan; ja niin esiintyy vain hyvin harvoja sellaisia tilaisuuksia, että tätä kuritustapaa on pakko käyttää isän, joka ajattelee tarkoin tätä asiaa ja järjestää lapsensa kasvatuksen niin kuin se tulisi järjestää. Mihin paheisiin voi lapsi ensimmäisenä seitsemänä ikävuotenaan joutua syylliseksi, ottamatta lukuun valehtelemista ja erinäisiä pahanilkisiä kujeita, kun niiden jatkuva harjoittaminen vie hänet isän suoranaisen kiellon johdosta siihen, että hänet tuomitaan uppiniskaisuudesta ja että häntä rangaistaan selkäsaunalla? Jos jokaista paheellista taipumusta käsiteltäisiin niin kuin sitä pitäisi käsitellä jo sen ensi kertaa ilmestyessä ja vaikuttaessa, aluksi kummastelemalla, ja sitten, jos se yhä toistuu, jälleen saattamalla lapsi hämmennyksiin isän ja kasvattajan ja koko hänen ympäristönsä ankaralla ilmeellä ja kohtelemalla häntä sen epäsuosion mukaisesti, johon hän on joutunut, ja jatkamalla tätä menettelyä siksi, kunnes hän oppii tajuamaan vikansa ja häpeämään sitä, niin luulisin minä, ett'ei muuta kuritusta tarvittaisikaan ja ett'ei ainakaan olisi mitään syytä päätyä pieksemiseen. Sellaisen rankaisemisen välttämättömyys on tavallisesti seurausta aikaisemmasta suvaitsevaisuudesta ja leväperäisyydestä: jos paheellisia taipumuksia valvottaisiin tarkoin jo alusta alkaen ja jos niiden aiheuttamia ensimmäisiä hairauksia yritettäisiin korjata mainituilla lempeämmillä keinoilla, olisi meidän harvoin pakko taistella useampaa kuin yhtä pahaa vastaan kerrallaan, ja siitäkin suoriuduttaisiin helposti ilman melua ja huutoa, tarvitsematta turvautua niin armottomaan kurittamismuotoon kuin selkäsaunaan. Sillä tavoin voitaisiin ne nyhtää pois yksi toisensa jälkeen sen mukaan kuin ne ilmenevät, eikä niiden olemassaolosta jäisi vähintäkään merkkiä eikä muistoa. Mutta kun me hemmoittelemalla pienokaisiamme ja aina noudattamalla heidän oikkujansa päästämme heidän vikansa kasvamaan suuriksi, siksi kunnes ne istuvat lujassa ja esiintyvät ylen lukuisina ja kunnes niiden rumuus täyttää meidät häpeällä ja huolella, silloin olemme kärkkäitä turvautumaan auraan ja äkeeseen; mutta lapion ja kuokan täytyy upota syvään tavatakseen juuret, ja kaikki voima, taito ja uutteruus, mitä meillä on käytettävänämme, riittää tuskin puhdistamaan rikkaruohon peittämän, turmeltuneen taimitarhan ja pelastamaan meille vaivaimme palkinnoksi joitakin toiveita hedelmistä hedelmien aikaan.

§ 85. Jos tätä menettelytapaa noudatetaan, säästyy sekä isältä että lapselta alituisesti toistettujen määräysten ja moninaisten tekemistä ja jättämistä koskevien sääntöjen vaiva. Sillä minä olen sitä mieltä, ett'ei ainoatakaan niistä teoista, jotka vievät paheellisiin tottumuksiin (ja vain näihin nähdenhän tulisi isän käyttää arvo- ja käskyvaltaansa), kiellettäisi lapsilta, ennenkuin he ovat osoittautuneet niihin vikapäiksi. Sillä ell'ei tuollainen ennenaikainen suojeleminen teekään mitään pahempaa, edistää se kuitenkin sikäli sellaisten tekojen oppimista ja suvaitsemista, että se otaksuu lasten voivan joutua niihin syyllisiksi, vaikka nämä mahdollisesti olisivat olleet paremmassa turvassa, ell'eivät olisi tienneet sellaisia hairahduksia olevan olemassakaan. Ja paras keino hillitä heitä on, kuten olen jo maininnut, osoittaa kummastusta ja hämmästelyä silloin, kun ensi kerran huomataan lapsen tekevän jotakin, jossa ilmenee taipumusta paheeseen. Kun hänet esimerkiksi tavataan ensi kerran valehtelemasta tai tekemästä jotakin pahanilkistä kujetta, tulisi ensimmäiseksi parannuskeinoksi puhua hänelle siitä jonakin eriskummallisena, hirvittävänä seikkana, jota ei kukaan olisi uskonut hänen voivan tehdä, ja siten saada hänet sitä häpeämään ja karttamaan.

§ 86. Epäilemättä tehdään minulle tässä se huomautus, että mitä kaikkea minä kuvittelenkaan lasten taipuisuudesta ja näiden lempeämpien, häpeään ja kiitokseen perustuvien keinojen erinomaisuudesta, on kuitenkin monta lasta, jotka eivät koskaan ahkeroi kirjojensa ääressä eivätkä huoli muustakaan, mitä heidän tulisi oppia, ell'ei heitä siihen vitsalla pakoteta. Tämä, pelkään minä, on tavallisten koulujen ja yleisen tottumuksen puhetta, ne kun eivät ole milloinkaan sallineet mitään omista säännöistään poikkeavaa koeteltavan niin kuin sitä pitäisi koetella, ja sellaisissa paikoissa, missä sen vaikutuksia voitaisiin tarkata. Miksikä muutoin tarvitsee latinan ja kreikan opetus avukseen vitsaa, kun ranskan ja italian opetus ei sitä tarvitse? Lapset oppivat tanssimaan ja miekkailemaan ilman pieksemisiä, niin, jopa laskentoa, piirustusta y.m.s. ahkeroivat he aivan riittävästi ilman selkäsaunaa: mikä saattaisi herättää sen otaksuman, että latinakoulujen vaatimuksissa tai siellä käytetyissä opetustavoissa on jotakin outoa, luonnotonta ja vastenmielistä sille ijälle, niin että lapset eivät voi siihen suostua ilman patukan pakkoa, ja huonosti vielä silloinkin; toiselta puolen taas voisi myöskin ajatella sitä täydelliseksi erehdykseksi, ett'ei muka näitä kieliä voitaisi opettaa lapsille ilman lyöntien apua.

§ 87. Mutta vaikka otaksuisimmekin olevan muutamia niin huolimattomia ja laiskoja lapsia, ett'ei heitä saada oppimaan mitään ylempänä esitetyillä lempeämmillä keinoilla (sillä meidän täytyy myöntää, että on olemassa kaikenlaisilla luonteilla varustettuja lapsia), niin ei siitä kuitenkaan seuraa, että tuota raakaa keppikuria on sovitettava kaikkiin. Eikä voida ketään päättää hallinnan lievempiin menettelytapoihin mahdottomaksi, ennenkuin niitä on perinpohjaisesti koeteltu hänen suhteensa; mutta ell'eivät ne taivuta häntä ponnistamaan tarmonsa takaa ja tekemään kaikkea, mihin hänen voimansa yltävät, silloin emme me enään etsi puolusteluja sellaiselle härkäpäälle. Selkäsauna on sopiva apuneuvo sellaisessa tapauksessa, mutta selkäsauna, joka toimitetaan toisin, kuin mikä on yleisenä tapana. Lasta, joka ehdoin tahdoin on välittämättä kirjastaan ja joka itsepintaisesti kieltäytyy tekemästä sellaista, minkä hän voi tehdä ja mitä hänen isänsä nimenomainen vakava käsky on vaatinut häntä tekemään, ei pitäisi kurittaa parilla, kolmella kiukustuneella läimäyksellä siitä, ett'ei hän ole suorittanut tehtäväänsä, eikä samaa rangaistusta olisi toistettava yhä uudelleen ja uudelleen joka kerta, kun sama rikkomus uudistuu, vaan kun asiat ovat menneet niin pitkälle, että uppiniskaisuus selvästi näyttäytyy ja tekee pieksemisen välttämättömäksi, on minun ymmärtääkseni kuritus tehtävä hiukan levollisemmaksi ja hiukan ankarammaksi ja samalla jatkettava piiskaamista, liittämällä aina väliin sopivia nuhteita, niin kauvan, kunnes sen tekemä vaikutus mieleen voidaan lukea lapsen kasvoista, äänestä ja alistuneesta käyttäytymisestä, ja kunnes lapsi ei enää välitä niin paljon kivusta kuin virheestä, johon hän on tehnyt itsensä syylliseksi ja jonka painosta hän nyt sulaa vilpittömään suruun. Ell'ei tällainen kuritus, kun sitä koetetaan muutamia harvoja kertoja sopivin väliajoin ja kun se viedään äärimmäiseen ankaruuteensa, samalla kun isä koko ajan selvästi osoittaa tyytymättömyyttään, sittenkään tee vaikutustaan, käännä mieltä ja herätä vastaista kuuliaisuutta, mitä voidaan silloin enää toivoa selkäsaunasta ja mihin tarkoitukseen voidaan sitä enää käyttää? Lyöminen, kun ei siitä enää voida odottaa mitään hyvää, näyttää pikemminkin raivostuneen vihollisen vimmaiselta hosumiselta kuin myötätuntoisen ystävän kaikkea hyvää tarkoittavan tahdon ilmaukselta, ja sellainen kuritus tuo mukanaan vain yllytystä vastarintaan, antamatta pienimpiäkään toiveita parantumisesta. Jos jollakin isällä on onnettomuudekseen niin turmeltunut ja taipumaton poika, en minä tiedä, mitä muuta hän voisi enää tehdä kuin rukoilla hänen puolestaan. Mutta minä luulen, että jos lapsia käsitellään alusta alkaen oikealla tavalla, tulee heidän joukossaan olemaan vain hyvin harvoja senkaltaisia; ja jos sellaisia esimerkkejä liekin tavattavissa, ei niiden mukaan ole kuitenkaan muodostettava sellaisten lasten kasvatusta, joiden luonne on parempi ja joita voidaan ohjata paremmalla kohtelulla.