§ 108. Jos tätä menettelytapaa aletaan noudattaa ajoissa, ja jos lapsia totutetaan varhain vaimentamaan halujaan, pitää tämä hyödyllinen tottumus heitä aisoissa; ja sen mukaan kuin he varttuvat ijässä ja viisaudessa, on heille myönnettävä suurempaa vapautta, milloin vain järki puhuu heissä, eikä intohimo; sillä milloin järki puhuneekaan, on sitä aina kuultava. Mutta niinkuin ei heitä ole koskaan kuultava, kun he pyytävät jotakin määrättyä esinettä, jonka he haluaisivat saada, ell'ei heille ole sitä jo ennakolta luvattu, niin on heitä aina kuultava ja niin on heille aina rehellisesti ja ystävällisesti vastattava, milloin he kysyvät jotakin, minkä he tahtoisivat tietää ja mistä he haluaisivat saada lähempiä selityksiä. Lasten tiedonhalua olisi yhtä huolellisesti hellittävä kuin heidän muita mielitekojaan vastustettava.

Kuinka kireällä kädellä liekään kohdeltava kaikkia pelkän mielikuvituksen pyyteitä, niin on kuitenkin olemassa muuan tapaus, missä mielikuvituksen on sallittava puhua ja missä sitä on myöskin kuultava. Huvitus on yhtä välttämätöntä kuin työ ja ruoka. Mutta kun ei voi olla huvitusta ilman hauskuutta, joka ei riipu aina järjestä, vaan useamminkin juuri mielikuvituksesta, ei lasten ole sallittava ainoastaan huvitella, vaan on heidän myös annettava tehdä se oman päänsä mukaan, kunhan se vain tapahtuu kaikessa viattomuudessa ja ilman vahinkoa heidän terveydelleen; eikä heitä tässä tapauksessa olisikaan estettävä, jos he ehdottavat jotakin erikoista huvituksen lajia, vaikka minä luulenkin heidän harvoin joutuvan pakotetuiksi pyytämään sellaista vapautta, jos heitä vain oikein kasvatetaan. On pidettävä huolta siitä, että he aina tekevät kaikkea hyödyllistä ilomielin, ja ennenkuin he ennättävät väsyä johonkin otolliseen askareeseen, olisi heidät ajoissa johdettava johonkin uuteen. Mutta ell'eivät he ole vielä päässeet sille täydellisyyden asteelle, että heille on tullut huvitukseksi kaikki se, mikä heitä samalla kehittää, on heidän annettava vapaasti harjoittaa niitä lapsellisia leikkejä, joita he keksivät ja joista heitä sopii vieroittaa kyllästyttämällä heidät niihin; mutta hyödyllisistä puuhista, joihin he ovat antautuneet, tulee heidät aina kutsua pois silloin, kun he vielä haluaisivat niitä jatkaa, tai ainakin päästää heidät niistä, ennenkuin he ovat ennättäneet väsyä niihin tai ennenkuin ne ovat tulleet heille kokonaan vastenmielisiksi, jotta he sitten palaisivat niihin uudelleen aivan kuin johonkin huvitukseen, joka heitä virkistää. Sillä teidän ei tule suinkaan luulla heidän olevan oikeilla jäljillä ennenkuin he pitävät ilonaan kiitettäväin tekojen suorittamista ja ennenkuin heidän ruumiinsa ja henkensä hyödylliset askartelut muodostavat keskenään vaihdellen heidän elämästään ja kehityksestään miellyttävän, katkeamattoman huvitussarjan, jossa väsynyttä osaa lakkaamatta virkistetään ja lepuutetaan. Voidaanko näin menetellä kaikkiin luonteisiin nähden, ja viitsivätkö kasvattajat ja vanhemmat nähdä siinä tarpeellista vaivaa, tai onko heillä kylliksi ymmärrystä ja kärsivällisyyttä johtaakseen lapsia tähän päämäärään, sitä en tiedä; mutta että se on mahdollista useimpiin lapsiin nähden, jos heissä oikealla tavalla herätetään pyrkimys luottamukseen, kunnioitukseen ja hyvään maineeseen, sitä en lainkaan epäile. Ja kun heissä on siten saatu syntymään todellista elämää, voi heidän kanssaan vapaasti puhua kaikesta, mikä tuottaa heille suurinta iloa ja mihin heitä on joko johdettava tai päästettävä, niin että he huomaavat, että heitä rakastetaan ja hellitään, ja ett'eivät ne, joiden hoteissa he ovat, ole suinkaan heidän ilojensa vihollisia. Sellainen kohtelu saa heidät rakastamaan kättä, joka heitä ohjaa, ja hyvettä, johon heitä ohjataan.

Kun lapsille myönnetään täydellinen vapaus heidän huvituksiinsa nähden, on siitä vielä sekin etu että he siten paljastavat todellisen luonteensa, osoittavat taipumuksensa ja kykynsä ja ohjaavat siten ymmärtäväisiä vanhempia sekä heidän elämänuransa ja tulevan toimensa että samalla sopivien ehkäisykeinojen valinnassa, mikäli niitä olisi tarvis jonkun sellaisen luonteenominaisuuden varalle, jonka he huomaavat olevan ennen muita omiansa viemään lasta harhateille.

§ 109. 2. Lapset, jotka elävät yhdessä, taistelevat usein siitä, ken on oleva herra ja kenen tahto on pääsevä muista voitolle. Ken riidan alkaneekaan, hänen tulee varmasti tietää joutuvansa siinä tappiolle. Mutta älkää tyytykö tähän, vaan opettakaa lapsia myös osoittamaan kaikkea mahdollista ystävällisyyttä, myöntyväisyyttä ja kohteliaisuutta toisilleen. Kun he huomaavat tämän tuottavan heille kunnioitusta, rakkautta ja arvoa eikä suinkaan vähentävän heidän todellista ja ansaittua ylemmyyttään, mielistyvät he siihen paremmin kuin pöyhkeään hallitsemishaluun, sillä sitähän päinvastainen käyttäytyminen kieltämättä on.

Lasten tekemiä syytöksiä toinen toisistaan, ne kun tavallisesti ovat vain apua etsivän vihan ja kostonhimon purkauksia, ei olisi suopeasti kohdeltava eikä kuunneltava. Se vain heikontaa ja pehmentää heidän mieltään, jos heidän sallitaan valittaa; ja jos he saavatkin joskus kestää muiden aiheuttamaa vastustusta tai kipua ilman, että heidän annetaan pitää sitä minään kummallisena tai sietämättömänä asiana, niin eipä ole heille lainkaan haitaksi oppia kärsimään ja karaistumaan jo varhain. Mutta vaikka ette annakaan mitään tukea kanteluhaluisen valituksille, niin pitäkää sentään huoli hyökkääjän hävyttömyyden ja pahanilkisyyden masentamisesta. Jos huomaatte sen itse, kohdistakaa nuhteenne siihen loukatun läsnäollessa; mutta jos valitus koskee asiaa, joka tosiaankin ansaitsee teidän huomiotanne ja ehkäisyänne myöhemminkin, niin nuhdelkaa rikollista kahdenkesken, valittajan kuulematta ja näkemättä, ja lähettäkää hänet pyytämään anteeksi ja sovittamaan loukkauksensa; kun tämä tapahtuu ikäänkuin omasta alotteesta, suoritetaan se sitä mieluummin ja saa sitä ystävällisemmän vastaanoton, ja niin lujenee rakkaus lastenne välillä, ja kohteliaisuus muuttuu luonnolliseksi tottumukseksi heidän keskuudessaan.

§ 110. 3. Mitä kaikenlaisten esineiden hankkimiseen ja omistamiseen tulee, niin opettakaa lapsia luopumaan siitä, mitä heillä on, vapaasti ja helposti ystäviensä hyväksi, ja saattakaa heidät kokemuksesta havaitsemaan, että anteliaimmalla on aina kaikkea eniten ja että hänelle muun lisäksi tulee vielä toisten kunnioitus ja kiitos, ja he tottuvat piankin harjoittamaan anteliaisuutta[94]. Tämä tekee minun uskoakseni veljet ja sisaret ystävällisemmiksi ja kohteliaammiksi toisilleen ja siis myöskin muille, kuin kaksikymmentä hyviä tapoja teroittavaa sääntöä, joilla lapsia yleensä kiusataan ja rasitetaan. Ahneus ja halu omistaa ja hallita enempää kuin tarvitsemme on kaiken pahan juuri, ja sentähden on se varhain ja huolellisesti kitkettävä pois ja sijaan istutettava päinvastainen ominaisuus, nimittäin valmius jakamaan omaisuuttansa muille. Tätä taipumusta olisi edistettävä parhaalla kiitoksella ja tunnustuksella, samoin kuin olisi tarkoin huolehdittava siitä, ett'ei lapsi menetä mitään anteliaisuutensa takia. Milloin hän vain osoittaa sellaista valmiutta, on se hänelle aina korvattava, ja korkojen kanssa, ja hänet on saatava selvästi havaitsemaan, ett'ei hyvyys, jota hän osoittaa muille, ole suinkaan huonoa taloudenhoitoa hänellekään, vaan että se hankkii hänelle vastalahjaksi sekä niiden ystävyyden, jotka ovat siitä hyötyneet, että niiden suosion, jotka ovat sen nähneet. Tehkää siitä kilpailun esine lastenne kesken, ken heistä voittaa toiset siinä suhteessa; ja kun lapset ovat täten alituisen harjoituksen avulla oppineet kernaasti luopumaan siitä, mitä heillä on, muodostuu hyväntahtoisuus heissä tottumukseksi, ja he pitävät kunnianansa ja ilonansa olla ystävällisiä, anteliaita ja kohteliaita muille.

Jos siis anteliaisuutta on kehitettävä, niin on tarkkaa huolta pidettävä myös siitä, etteivät lapset loukkaa oikeuden sääntöjä. Milloin ikinä he sen tekevätkin, on heitä ojennettava ja ankarasti nuhdeltava, mikäli siihen on aihetta.

Koska meidän ensimmäisiä tekojamme ohjaa enemmän itsekkäisyys kuin järki tai harkinta, ei olekaan ihmeellistä, että lapset ovat tässä suhteessa varsin taipuvaisia poikkeamaan oikean ja väärän kohtuullisista rajoista, joiden asettaminen on mielessämme kehittyneemmän järjen ja vakavamman mietinnän tulos. Mitä taipuvaisempia he ovat erehtymään tässä kohdassa, sitä huolellisemmin on heitä valvottava, ja pieninkin rikkomus tätä suurta yhteiskunnallista hyvettä vastaan huomattava ja rangaistava, vaikkapa sitten olisi kysymys kuinka vähäpätöisistä ja mitättömistä asioista tahansa, koska siten on tilaisuus valistaa heidän tietämättömyyttään ja estää huonojen tottumusten syntymistä, tottumusten, jotka voivat kaikessa viattomuudessa alkaa neuloista ja kirsikankivistä[95], mutta jotka, jos ne jätetään omiin valtoihinsa, kasvavat suuremmiksi petoksiksi ja uhkaavat vihdoin päättyä suorastaan paatuneeseen epärehellisyyteen. Ensimmäinen yritys harjoittaa vääryyttä, millaista tahansa, on heti ilmetessään tukahdutettava siten, että vanhemmat ja opettajat osoittavat kummastusta ja kauhua. Mutta kun lapset eivät jaksa oikein käsittää, mitä vääryys on, ennenkuin he ymmärtävät, mitä on omistusoikeus ja miten yksityiset henkilöt sen saavuttavat, on varmin keino rehellisyyden vakiinnuttamiseksi laskea sen perustukseksi jo varhain anteliaisuus ja valmius luopumaan toisten hyväksi siitä, mitä heillä itsellään on, tai mistä he itse pitävät. Tätä voidaan opettaa heille jo varhain, ennenkuin heillä on edes kieli ja äly kylliksi vallassaan muodostaakseen määrättyjä käsitteitä omistamisesta, tai tietääkseen, mikä erikoisen oikeuden mukaisesti kuuluu heille vastoin kaikkia muita. Ja kun lapsilla on harvoin muita tavaroita kuin lahjoitettuja, enimmäkseen heidän vanhempainsa antamia, on heille ensi alussa teroitettava, ett'eivät he saa ottaa eivätkä pitää omanaan mitään muuta, kuin minkä he ovat saaneet niiltä joiden määräämisvaltaan he otaksuvat lahjan kuuluneen. Sen mukaan kuin heidän käsityskykynsä avartuu, voidaan heille esittää ja heidän mieleensä painaa muita sääntöjä ja esimerkkejä rehellisyydestä ja oikeuksista, jotka liittyvät käsitteisiin "minun" ja "sinun". Jos joku väärä teko näyttää johtuvan, ei erehdyksestä, vaan tahdon turmeluksesta, niin on käytettävä voimakkaampia keinoja, ell'eivät lempeä nuhtelu ja häpeä kykene korjaamaan tätä hyljättävää, ahneuteen viittaavaa taipumusta; ja vain isän tai kasvattajan asiana on ottaa tai pidättää heiltä sellaista, johon he panevat arvoa ja jota he katsovat omakseen, tai määrätä se tehtävä jonkun muun suoritettavaksi; sellaiset kokemukset opettavat heitä ymmärtämään, kuinka vähän heillä on mahdollisuutta hyötyä anastaessaan vääryydellä sellaista, mikä kuuluu muille, kun kerran maailmassa on väkevämpiä ihmisiä kuin he ja enemmän kuin heitä[96]. Mutta jos te olette osannut harkituilla keinoilla jo varhain herättää heissä vilpitöntä inhoa tätä häpeällistä pahetta kohtaan, minkä minä luulen hyvin mahdolliseksi, niin olette tavannut siinä oikean ja luonnonmukaisen menettelyn tämän rikoksen estämiseksi ja paremman suojan epärehellisyyttä vastaan kuin kaikki omaan etuun perustuvat järkipäätelmät; sillä tottumukset vaikuttavat yhtenäisemmin ja helpommin kuin järki, jolta kysytään harvoin täydellä todella neuvoa silloin, kun sitä olisi parhaiten tarvis, ja jota vielä harvemmin kuullaan.

§ 111. Parkuminen on paha tapa, jota ei tulisi sietää lapsissa, ei ainoastaan sen epämiellyttävän ja sopimattoman hälinän takia, jolla se täyttää talon, vaan toisten, tärkeämpäin syiden tähden, jotka koskevat lapsia itseään: tämänhän pitäisi aina oleman kasvatuksemme tarkoitusperänä.

Heidän kirkumisensa on kahta lajia, joko niskoittelevaa ja vallanhimoista tai valittavaa ja ruikuttavaa.